Rescuekoiran kotiuttamisesta on saatavilla valtavasti hyvää tietoa. Usein rescuekoiraa kotiin odottava adoptioperhe perehtyy ennakkoon laajasti erilaisiin erinomaisiin materiaaleihin, kahlaa läpi koirien elekielen aakkosia, paneutuu eroahdistuksen ennaltaehkäisyyn ja opiskelee miten koiran stressi vaikuttaa kaikkeen, vain muutamia mainitakseni. Hyvät rescuekoiran adoptioprosessit ovat harkittuja ja monivaiheisia ja ajatuksia herättäviä, omia resursseja kyseenalaistavia. Valmistaumisen ohella hypistellään petejä ja pantoja ja teetetään koiralle oma nimitagi valmiiksi, niin että ihan kaikki on varmasti valmista sitten kun se rescuekoira lopultakin saapuu kotiin, odotettuna, kaivattuna ja jo valmiiksi rakastettuna.
Sitten hän on siinä. Silmät selällään jännityksestä teillä kummallakin katselette toisianne ensimmäistä kertaa. Nyt se matka sitten alkaa. Koet innostusta, kauhua, epävarmuutta, rakkautta, mitä tahansa tunteita, mutta olethan hyvin valmistautunut, you got this! Aletaan vain hommiin! Harjoitellaan, toistetaan, opetellaan ja edetään. Kehitytään ja mennään eteenpäin, niin sitten rescuesta tulee ihan oikea kotikoira, ja minä olen onnistunut ja me elämme onnellisina elämämme loppuun asti ja kirmailemme kukkaniityillä auringonlaskussa.
Tässä kohtaa haluaisin viheltää näkymättömään pilliin ja huutaa SEIS! Se kaikista tärkein juttu on vielä tekemättä, se rescuekoiran kotiutuksen kaikista vaikein juttu.
Oman mielen asettaminen oikealle taajuudelle.
Koen, että rescuekoiran kotiuttamisen salakavalin akilleen kantapää ei ole niinkään mikään käyttäytymiseen tai terveyteen liittyvä asia – ne voivat olla tosi hankalia, mutta lähestulkoon kaikkiin niihin on olemassa ratkaisuja. Se, mitä eläinlääkäri tai koirien käytösalan ammattilainen ei pysty ratkaisemaan, on omistajan oma mindset.
Silloin kun suuntaviivat on piirretty valmiiksi, kun suunnitelma on muotoutunut koiran odottamisen viikkoina ja kuukausina, ja kun mielikuvat ovat syntyneet aivojen perukoilla tietynlaisiksi tahallaan tai tarkoituksella, mennään usein metsään. Vastassa on herkästi pettymys, turhautuminen, väsymys, itseen ja koiraan tai jompaan kumpaan, kun kaikki ei menekään niin, ei se oikeasti mene useinkaan niin. Negatiiviset tunteet johtavat umpikujaan, jonka lopussa todetaan, että kyllä tämä koira tarvitsee jotain muuta, tai että minä tarvitsen jotain muuta, tai vähintäänkin väsytään aivan äärirajoille ja kellään ei ole kivaa.
Mitäpä jos ne omat odotukset voisikin laittaa sivuun? Mitäpä jos oletuksen siitä mitä koira on, voisi unohtaa? Entä jos odotusten ja oletusten jättämän tilan täyttäisikin uteliaisuudella ja avoimuudella? Sellaisella fiiliksellä, että katsotaan millainen tyyppi sieltä tulee ja tutustutaan toisiimme sellaisina kuin olemme? Entä jos varsin luontaisen ja nyky-yhteiskunnassa vallitsevan normin kehittymisestä, suorittamisesta, aikaansaamisesta ja rivakasta etenemisestä vaihtaisikin ajatukseen, että meillä on tässä yhdessä koko loppuelämä aikaa, meillä ei ole yhtään mikään kiire yhtään mihinkään? Entä jos ei välittäisikään siitä, minkä naapuri tai kummitädin kaima ajattelevat olevan “normaali koira”? Mitä jos se juuri kotiutunut rescuekoira oikeasti saisikin olla juuri sitä mitä se sillä hetkellä on, vetää henkeä ja sitten vasta ajan (siis kuukausien ja vuosien, ei päivien tai viikkojen) kanssa edetä yhdessä pienen pienin askelin kohti sellaista elämää, missä teillä kummallakin on hyvä olla?
Mitä jos se matka olisikin jo itsessään jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä, eikä keskeneräisyyttä saati epäonnistumista?
Tämän ajatuksen minä pakkaisin jokaisen uuden rescuekoiran omistajan kassiin ihan päällimmäiseksi.
Teksti: Rescueyhdistys Kulkurit/ Salla Honkapää