Heraionin pentujen Niilo, tarhanimeltään Davos, kotiutui tarhalta Suomeen huhtikuussa 2021. Arka pentu on tarvinnut kotona runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä omistajiltaan. Tänään Rakas, raskas koirani -sarjassa Niilon perhe kertoo koiransa tarinan.
“Meille rescuekoiran ottaminen oli melkein ainoa vaihtoehto, sillä halu pelastaa joku epäonnekas karvaturri oli suuri. Koimme olevamme valmiita niin koiraan kuin sen taustaan. Valmistauduimme niin hyvin, kuin osasimme ja varauduimme niin sanotusti “pahimpaan”. Meille tämä tarkoitti, että koira ei heti meihin totu ja hänen kanssaan ei heti ensimmäisenä kesänä lähdetä mökille tai oteta mukaan piknikille. Tutustuimme koirien elekieleen ja selvittelimme muiden rescuekoirien haasteita.
Odottaminen oli vaikeaa, sillä kyseessä oli myös meidän ensimmäinen oma koiramme. 10.4.2021 kun kuljetusauto Romaniasta kaartoi Tuusulan parkkipaikalle oli sykkeet todella korkealla. Innosta että viimein hän saapui ja pelosta että miten paniikissa koira onkaan.
Vastakotiutunut Niilo turvapedillään
Kun ihan kaikki pelottaa
Niilo (ent. Davos Heraionon pennuista) oli alusta alkaen todella jännittynyt. Luovutuspaikasta autoon saamiseksi tarvitsimme vapaaehtoisen apua rimpuilevan pitkäjalan kantamiseksi turvallisesti. Myös autosta kotiin matka oli haasteellinen herran kaivautuessa pelkääjän penkin alle taidokkaasti. Heti alusta alkaen kotiin päästyämme annoimme hänelle omaa aikaa ja tilaa.
Huomasimme että Niilon stressitasot olivat todella korkeat eikä hän uskaltanut aluksi liikkua pediltään mihinkään. Tärkein asia, mitä pystyimme tekemään hänen olonsa helpottamiseksi, oli minimoimaan liikkeiden ja äänien määrän ja samalla olla huomioimatta Niiloa (on suhteellisen vaikeaa olla katsomatta söpöä koiranpentua, jonka on saanut).
Pyrimme totuttamaan Niiloa uuteen ympäristöön piilottamalla namuja ympäri taloa sekä yöksi jättämällä meidän vaatteita hänen lähelleen ja niiden päälle piilotimme namuja. Näin hänelle tulisi positiivinen fiilis kun hän uskaltaisi tutkia ja haistella.
Pikkuhiljaa viikkojen kuluessa koiran uteliaisuuden kasvaessa annettiin hänen tulla luokse, reagoimatta häneen. Jos liikuimme tai katsoimme Niiloa hän perääntyi takaisin turvaansa (keittiön pöydän takana nurkassa oleva peti). Meillä oli aina namuja taskussa tai lähettyvillä jotta voimme palkita kun Niilo uskalsi tulla lähelle. Namuilla ei houkuteltu tulemaan luokse vaan annettiin jos koira uskalsi sen itse tehdä. Tällä pyrimme varmistamaan, että motivaatio tulla luokse ei olisi ulkoinen vaan sisäinen.
Pikkuhiljaa Niilo tuli useammin katsomaan mitä teimme. Tosin vain silloin kun istuimme, sillä seisova ihminen oli pelottava. Tämän takia siirsimme patjan olohuoneen lattialle missä aloimme viettämään paljon aikaa ja silloin Niilo uskalsi tulla meidän lähellemme ensimmäisen kerran ja saimme hieman rapsuttaakin häntä. Ajan kuluessa yhteinen aika patjalla kasvoi ja hän välillä makoilikin tässä (selkä ihmisiin päin tottakai ja pienestäkin pelottavasta äänestä tai liikkeestä turvapaikkaan).
Tasapainoilua stressitasojen kanssa
Alusta alkaen pidimme huolen, että koira on joka päivä hieman yksin. Myös koiran palautumisajan huomioiminen ja aikatauluttaminen alkoi tulla isoksi osaksi arkea. Jos kävi keittiössä esimerkiksi tekemässä leivän, ei sen jälkeen hetkeen saanut tehdä mitään. Jos keskiviikkona pestiin astiat, vasta perjantaina uskalsi pestä pyykit. Jos maanantaina hän oli ollut ennätyksellisen ajan yksin, keskiviikkona uskalsi kerätä hänelle annettujen pahvista tehtyjen herkkupiilojen raadot pedin ympäristöstä. Myös häntä haastavat asiat sijoitettiin aamupäivään, jolloin koiran stressitaso oli vuorokaudesta matalammillaan.
Niilon ensimmäinen turvapaikka kotona
Haasteena heti alussa oli, että seurasimme suosituksia jättää koiralle päälle ulkoiluvarusteet (panta, valjaat sekä turvapala) sillä näiden pois ja päälle pistäminen on koiralle usein alussa pelottavaa. Kuitenkaan me emme olleet lähelläkään ulosmenoa ja viikon jälkeen tuli paniikki että kiristävät varusteet pitää saada pois. Emme kuitenkaan halunneet koskea väkisin Niiloon tai mennä luokse ottamaan varusteita pois. Lopulta tämä tehtiin pikkuhiljaa pala palalta Niilon tulessa lähelle: nopeasti klipsin avaaminen ja varusteen pois vetäminen. Tämän jälkeen annettiin koiralle pitkä palautumisaika. Varusteiden päällä olo oli aiheuttanut hänelle kainaloon ihottumaa jota jouduimme rasvaamaan eikä tämäkään ollut ideaali todella pelokkaan koiran kanssa. Myöskään ulkoishäätö niskaan ei ollut helppoa tai mukavaa kenellekään meistä.
Kesä saapui ja Niilo tuli useammin haistelemaan ja makoilemaan lähelle. Edelleen selkä meihin päin, mutta välillä esimerkiksi jalkaan nojaten. Häntä sai silittää rauhassa, mutta huomasimme hänen olevan tästä hieman epävarma, joten jätimme sen alkuun pois. Vieläkään emme olleet lähelläkään edes kaulapannan päälle laittamista, puhumattakaan koko varustuksesta tai ulos menemisestä. Tätä harjoiteltiin niin, että kun panta tuotiin Niilon näkökenttään, hän sai palkinnon. Tätä toistettiin hetki ja seuraavaksi panta laskettiin maahan. Seuraavaksi panta tuotiin lähemmäksi ja niin lähelle että hän ylettyi koskettamaan sitä. Jos hän katsoi/haisteli/koski pantaa niin annettiin palkinto. Tätä harjoittelua toistettiin joka päivä. Treenin pituus riippui koiran stressitasosta.
Edistystä ei kuitenkaan tapahtunut kuukauteen. Lopulta päädyimme hieman haastamaan Niiloa ja sain pujotettua nopealla liikkeellä, ponnarin avulla kyhätyn suuremman pannan, jotta hän tottuisi pannan painoon ilman että tämä puristaisi. Lopulta panta kaulassa unohtui, mutta ongelma oli edelleen sen pois ottaminen ja päällepano. Tässä jäimme taas todella pitkäksi aikaan jumiin vaikka harjoittelua jatkettiin melkein päivittäin eri tavoilla.
Niilo pääsi myös hallitusti harjoittelemaan vieraiden kohtaamista Nean äidin käydessä välillä häntä tervehtimässä. Pitkään aikaan muita vieraita ei Niilo edes nähnyt, sillä emme halunneet lisätä stressiä tuntemattomilla ihmisillä, sillä nämä olivat selvästi todella jännittäviä. Onneksi kuitenkin Niilosta huomasi, että mitä useammin hän samaa ihmistä näki, sitä helpompi tämä ihminen oli hyväksyä hänen tilaansa. Alussa ihmisen saapuessa kävimme hänet hakemassa kerrostalomme alaovelta, jotta hän ei koputtaisi tai soittaisi ovikelloa. Tämä olisi ääniherkälle koiralle nostanut jo heti alkuun paniikin. Sisälle tullessa vieraan tuli liikkua liioitellun hitaasti niin kuin elokuvien hidastuksissa sekä puhua hiljaa ja rauhallisesti. Hän ei myöskään saanut katsoa tai muutenkaan huomioida koiraa. Tämä huomiotta jättäminen oli todella tärkeää, koska silloin Niilo uskalsi jossain vaiheessa tulla haistelemaan paikallaan istuvaa vierasta. Mutta vilkaisukin ja herra kipitti vauhdilla turvaansa. Itse myös elimme ensimmäiset kuukaudet näin, mutta koiran tottuessa läsnäoloomme pystyimme liikkumaan normaalimmin. Vieraita ei siis paljoa käynyt ja kun kävi, vierailut olivat ajallisesti lyhyitä.
Niilon asuntoon tottuminen kesti, ja samalla hänen stressitasonsa olivat kokoajan korkeat. Tämän takia päätimme kokeilla, jos rauhoittavat lääkevalmisteet auttaisivat häntä pääsemään yli pelkokierteestään. Kun stressitaso laskisi eikä joka ikinen liike tai ääni nostaisi tätä niin paljon, olisi Niilo toivottavasti vastaanottavaisempi uusille asioille. Kokeiluun otimme Adaptilin sekä Clomicalmin, joista jälkimmäinen jäi käyttöön lopulta yli puoleksi vuodeksi. Tästä oli Niilolle apua, joten iso suositus sille!
Isoja elämänmuutoksia aran koiran kanssa
Syksyllä tapahtui isoja muutoksia meidän elämässämme Miikan saadessa opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Miikan hakiessa kouluun emme osanneet odottaa Niilon olevan edelleen näin pelokkaassa tilanteessa opintojen alkaessa, ja siksi koulupaikka sekä Miikan muutto oli todella raskasta. Koiran arkuuden takia lähipiirin tuki ja apu olivat tärkeitä tuolloin, joten tämä vaikeutti asioita hieman. Ongelmaksi myös muodostui, että Niilo ei sietänyt yksinoloa vielä hyvin ja tämä lisäsi paljon stressiä kun Nean oli pakko käydä töissä. Tämän vuoksi Nea muutti Niilon kanssa ystävän luo uuteen asuntoon, jotta Niilolla olisi seuraa kotona päivisin. Tämä kaikki stressin ja uupumuksen lisäksi haittasi parisuhdetta sekä muita kaverisuhteita, sillä koiran kanssa ei pystynyt elämään normaalisti vaan joka sekunti vapaa-ajasta meni Niilon kanssa. Tämä vaati esimerkiksi omien urheiluharrastusten lopettamista.
Onneksi näihin aikoihin otimme yhteyttä koirakouluttaja Helmi Pesoseen, sillä henkiset voimavaramme olivat aivan loppu. Helmin avulla saimme vahvistusta minä koirankouluttajana -identiteettiin, sekä sille että olemme tehneet asiat niin sanotusti “oikein” ja Niilo on vaan hitaasti tottuva yksilö.
Muutto uuteen kotiin meni paremmin kuin odotimme. Valitettavasti muutto täytyi tehdä enemmän kaupunkiin, mutta rauhaisalle alueelle. Asuntoa etsiessä mentiin Niilon kriteerit edellä eli alin kerros (rappuset ja hissit tuovat lisästressiä), hiljainen rappu, rauhaisa alue sekä iso metsä lähellä. Bonuksena Niilo sai samalla itselleen isomman parvekkeen, sillä parveke oli ollut edellisessäkin asunnossa loistava tapa tutkia ulkomaailmaa omasta turvasta. Niilo selvisi muuttostressistä nopeasti ja tottui uuteen asuntoon.
Sylikoira Niilo
Myös vierailijoita oli loppukesästä ja syksystä käynyt enemmän, joten uudet ihmiset olivat kiinnostavia, vaikka niihin suhtauduttiin alkuun varauksella. Niilo oli tässä vaiheessa tottunut ihmisten kävelyyn ja käyttäytyi rennommin kotona. Jouduimme pyytämään eläinlääkärin käymään meillä kotona tekemässä tarvittavia tutkimuksia ja Niilolta päästiin leikkaamaan ensimmäistä kertaa kynnet nukutuksen aikana, koska kynsisaksiin tottuminen ei ollut helppoa ja koiraa ei vieläkään haluttu pakottaa pysymään paikallaan kynsien leikkuun ajan. Käynti eläinlääkärillä olisi tässä vaiheessa ollut lähes mahdotonta. Päätimme myös siirtää kastraatiota keväämmälle, sillä näin aralla koiralla testosteronihormonien poisvienti voisi aiheuttaa suuren itseluottamuksen alenemisen. Leikkaus toteutettaisiin, kun rohkeus kasvaisi.
Pääsemmekö koskaan ulos?
Lokakuuhun asti pyrimme pikkuhiljaa lisäämään valjaisiin ja pantaan totuttelua, mutta edistystä ei tapahtunut. Varusteet edelleen jännittivät ja jos nämä saatiin päälle, oli kerrostalon rappukäytävä liian pelottava, vaikka ripottelimme sinne kaikkea kiinnostavista herkuista leluihin. Kun Niilo oli ollut tasan puoli vuotta suomessa, päätimme kokeilla ulos kantamista. Tämä oli koulutuksen idean vastaista, sillä halusimme varmistaa, että koiraa ei pakoteta mihinkään vaan hän saa itse valita tahdin. Tällöin uudet asiat opitaan vahvemmin ja koiran kanssa syntyy syvempi luottamus.
Toivoimme, että tämä reipastunut ja sisätiloihin kyllästynyt vintiö motivoituisi ulkona olemisesta niin, että pihapiiri olisi palkinto pelottavan rappukäytävän kulkemisesta. Niilo oli tehnyt kaikki hätänsä tähän asti sisälle (hän oppi nopeasti hoitamaan tarpeensa sanomalehtien päälle), mutta loputon siivoaminen alkoi turhauttamaan. Kuusi kuukautta sisällä kellonympäri aran koiran kanssa olivat olleet todella raskasta. Niilolle piti pitää paljon seuraa ja keksiä kotona aktiviteettia kun koira rentoutui ja energiaa alkoi kerääntymään. Niilo alkoi muuten purkaa energiaansa iltaisin liikkumalla levottomasti ja käskyttämällä nukkumaan meneviä koska hän halusi että teemme jotain hänen kanssaan, tai jotain mitä hän voi seurailla vierestä.
Ensimmäisellä ulkoilulla Niilo oli hieman pelokas, mutta haisteli innokkaasti lähiympäristöä. Hän oli niin innoissaan hajuista, että ei huomioinut mitään muuta. Noin 5-10 minuutin haistelun jälkeen pelkotilat ja stressi iski niin vahvasti päälle, että hän pysähtyi läähättämään tai hakeutui johonkin sisäpihan nurkkaan. Lisäksi kaikkia muita ihmisiä ja ajoneuvoja piti lähteä juoksemaan karkuun. Koimme tämän kuitenkin voitoksi, sillä alkuaika viiletettiin rauhaisalla sisäpihalla häntä pystyssä. Tämän johdosta Niiloa alettiin käyttää muutaman kerran viikossa ulkona todella lyhyitä aikoja sekä koiran tunnetilat huomioiden. Lopulta hän uskalsi itse kävellä rappukäytävässä. Ulkona kuitenkin kaikki vieläkin pelotti, joten ulkoiluajat täytyi valita mahdollisimman aikaisin aamusta tai todella myöhään illasta. Tämän yhdistäminen vuorotyöhön pääasiassa yhdellä lenkittäjällä alkoi kuormittaa myös fyysisesti, mutta pikkuhiljaa lenkkeilytahtia lisättiin.
Ulkona totuteltiin hitaasti ääniin sekä muihin liikkujiin, mutta kaikki oli silti vielä pelottavaa. Lenkkien pituus piteni, ja samalla Niilo uskalsi liikkua pois sisäpihalta. Myöskään sisäsiisteys ei vaatinut erityistä opettelua, vaan sen Niilo oppi luonnostaan, kun hän alkoi hajujen perusteella merkkailemaan paikkoja. Niilo alkoi suhtautua rennommin ja luottavaisemmin ihmisiin. Pystyimme harjoittelemaan kotona komentoja ja temppuja sekä käsittelyä. Lopulta Niiloa uskallettiin pitää paikallaan, jos oli tarve leikata kynnet. Lisäksi uskalsimme jo kantaa Niilon suihkuun ja pestä hänet ensimmäisen kerran kunnolla shampoolla.
Lenkit itsessään olivat kuitenkin raskaita. Niilo ei osannut käyttäytyä remmissä ja kaikkialle piti vetää hajujen perässä tai juosta piiloon muita. Alussa koitimme vain juosta hänen perässään ja pitää remmi mahdollisimman rentona, jotta paine valjaissa ei lisäisi stressiä. Lopulta kun tätä painetta koitettiin lisätä hänelle, iski paniikki ja veto vastaan voimistui. Todella pitkään lenkit olivat säntäilyä, miten sattuu hajujen perässä, ihmisiä peläten ja pakoon juosten. Pyrimme antamaan Niilolle vapauden juosta asioita pakoon, ja kun sopiva suojapaikka oli löytynyt, tarkkailimme ohi meneviä samalla palkaten, kun niitä uskallettiin katsoa. Välillä uskalsimme jo hieman lähempää puskasta seurata ohi menevää ihmistä tai pyörää.
Hidasta totuttelua ja haastavaa arkea
Huomasimme koirien olevan Niilon mielestä todella mielenkiintoisia. Kokeilimme voisiko Nean tädin kultainennoutaja olla Niilolle lenkeillä tuki ja turva. Ulkona kuitenkin oli liikaa kaikkea jännitettävää, jotta seurasta olisi ollut apua, mutta sisällä Niilo rakasti tämän kanssa leikkimistä ja silloin näimmekin Niilon heiluttavan häntää ensimmäistä kertaa!
Kun saimme Niilon pihalle, aloimme nopeasti harjoittelemaan autoilua. Tämäkin pikkuhiljaa ensin ulkopuolelta haistellen, sitten sisältä. Seuraavaksi nopea käynti sisällä ja ulos. Muutaman sisällä käynnin jälkeen pikku lenkki. Autossa oli aina rapsuttaja, joka palkitsi, kun Niilo uskalsi sisään. Pikkuhiljaa matkat pitenivät ja aloimme matkustella autolla läheiseen koirapuistoon, jolloin Niilo yhdisti, että autolla mennään kivoihin paikkoihin. Näin hän kokee edelleen, vaikkakin monet eläinlääkärireissutkin on tässä vaiheessa koettu.
Koirapuisto osoittautui todella hyväksi paikaksi totutella ulkomaailmaan. Menimme puistoon talvella mahdollisimman myöhään illalla niin, ettei siellä ollut muita. Näin Niilo sai rauhassa itse tutustua ulkona olemiseen. Muutaman kerran olimme puistossa remmin kanssa, mutta lopulta uskalsimme päästää hänet vapaaksi, kun näimme miten hän reagoi puistossa esim. pelottaviin asioihin. Puiston avulla väitän Niilon ottaneen isoimmat askeleet liikkuvien kohteiden tutustumiseen, sillä täällä näiden ohi mennessä hän saa itse päättää etäisyyden, mistä näitä pelottavia asioita tarkastelee.
Tammikuussa Niilon ollessa yli puoli vuotta Suomessa, oli edessä muutto 300 km päähän pois turvaverkosta ja kaikesta tutusta Nean aloittaessa opinnot. Tämä oli todella jännittävää, sillä nyt Niilo olisi yhden ihmisen vastuulla ilman mitään apuja. Aikaisemmin perhe, lähisukulaiset ja ystävät olivat olleet suuri apu esimerkiksi pitämällä seuraa Niilolle pitkien työpäivien aikana. Turvaverkon puuttuminen on ollut todella rankkaa, sillä kyseessä ei vieläkään ole normaali kotikoira. Edelleen kokoaikainen stressi miten pyörittää arkea, ja kouluttaa koiraa sekä olla hänelle läsnä, vaati paljon. Kuitenkin olimme edenneet paljon viimeisen puolen vuoden aikana, joten uskalsimme ottaa riskin. Lenkkeily ei vieläkään ollut sujuvaa ja ainoa tapa purkaa Niilon energiaa oli koirapuisto, joka onneksi sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Kuitenkin tämäkin matka oli liian jännä ja puistoon mentiin melkein aina autolla.
Joulun aikoihin alkoi Niilon eläinlääkärikierre. Hän lopetti syömisen ja ruoka piti melkein pakottaa alas. Tätä selvitettiin muutamalla eri eläinlääkärillä, mutta mitään ei löytynyt. Pian tämän jälkeen alkoi vahva ontuminen ja tämä selvisi ortopedillä olevan niin sanottua koirien kasvukipua, joka lähtee ajan kanssa. Harmillisesti tämä hidasti paljon lenkkikoulutusta satunnaisten kipuilujen takia. Lopulta nämä vaivat loppuivat maaliskuun aikoihin, mutta sitten alkoikin sairastelukevät. Korvista löytyi hiivatulehdus ja samaan aikaan eturauhastulehdus. Vähän tämän jälkeen kastrointi, sillä tämä hormonihirmu ei tulehduksen lisäksi tullut enää toimeen muiden koirien kanssa, varsinkaan urosten. Tämä ei ollut helppoa, sillä koirapuisto oli ollut meille henkireikä ja nyt tänne pääsi vain, jos siellä ei ollut muita. Lisäksi hänen laihuuttaan alettiin tutkia ja nämä tutkimukset ovat edelleen kesken. Pian leikkauksen jälkeen Niilo sai allergisen reaktion uudesta ruuasta ja tästä alkoi 2 kk eliminaatiodieetti. Tämäkin teki kouluttamisen melkein mahdottomaksi, sillä herra ei motivoidu ihmisistä, rapsuista tai leluista, eikä aina edes herkuista, joita nyt ei edes voinut antaa. Allergiadieetin aikana alkoi karvojen harveneminen silmissä sekä kuonossa. Lisäksi Niilolla lisääntyi kutiaminen.
Niilo ja perhe
Pitkä, raskas tie – ja kiitollisuus
Nyt kun katsoo jaloissa makaavaa vintiötämme, joka iloisesti tuhisee, tuntuu hassulta kuinka pitkän matkan hän on tehnyt. Nykyään Niilo elää melkein normaalin koiran arkea. Hän viettää pidempiäkin aikoja itsekseen, mutta eroahdistus iskee, jos hänet jätetään kaksi kertaa päivässä yksin. Hän ei siis vieläkään viihdy yksin kotona, joten esimerkiksi työpäivinä ei voi tehdä mitään muuta, kuin viettää kaikki vapaa-aika Niilon seurana. Lenkkeily on ottanut ison harppauksen ja iltaisin hänen kanssaan pääsee tekemään pitkiä lenkkejä! Tärkeintä on, että hän on ymmärtänyt remmin kiristymisen tarkoittavan liian kovaa vauhtia.
Täydellisiä lenkkimme eivät ole, sillä moottoripyörät, pyörät, sähköskuutit sekä äänekkäät ihmiset jännittävät ja aiheuttavat pakenemisreaktion. Tämän takia emme päivisin käy pitkillä lenkkeillä ja jätämme kaikki paukut iltaan, kun on rauhallisempaa. Niilo rakastaa muita koiria yli kaiken, mutta nuoret urokset hän kokee uhaksi ja nostaa tavatessaan niskakarvat pystyyn. Toistaiseksi koirakontakteja on minimoitu, jotta näitä voitaisiin harjoitella rauhassa. Toisen koiran ollessa lähettyvillä Niilo ei kuuntele ollenkaan eikä häneen saa kontaktia.
Kotona, parhaassa turvapaikassa, harjoitellaan joka päivä tottelevaisuutta erilaisilla tempuilla. Välillä käydään jossakin kylässä, ja pian Niilo pääse ensimmäistä kertaa hoitoon Nean sukulaisten luo koko viikonlopuksi. Rappu jännittää välillä, koska Niilo ei tiedä mitä muiden ovien takana on. Lisäksi rapussa liikkujista ilmoitetaan aina kun ihmisiä on kotona. Tosin jos ihmisiä ei ole kotona on Niilo hiljaa, jotta kukaan ei arvaa, että hän on kotona. Olemme kuitenkin matkalla kohti normaalimpaa arkea ja ehkä joku päivä Niiloa voi ottaa mukaan kaikille jännittäville seikkailuille!
Olemme oppineet tämän matkan aikana huimasti ja on varmaa, että emme olleet varautuneet näin kiviseen ja vaativaan reissuun. Silti emme nyt voisi kuvitella elämää ilman arkajalkaamme, sillä hän on niin iso osa arkea ja elämäämme.
Toivottavasti tarinamme Niilosta auttaa joitakin rescuen omistajia tai rescuekoiraa hankkivia. Suosittelemme varautumaan siihen, että koiralla voi olla paljon haasteita ja tämä vaatii paljon omia resursseja niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti.
Toivotamme lopuksi tsemppiä kaikille koira arkeen ja rescue-koiran hankintaan. Lisäksi erityisterveiset Niilon sisarille ja heidän perheilleen!”
Tarinan kertovat omin sanoin Niilon omistajat, Nea ja Miika.