Otteita Kulkurien rekisteristä vuonna 2019 uudelleensijoitettujen koirien tilanteista
- “Perheeseen syntyy vauva” (koira ollut kodissa kaksi kuukautta)
- “Pentu ärisi perheen miehelle, pitää lähteä heti” (koira ollut kotona kaksi päivää)
- “Koiran stressitasot korkealla ja näykkäissyt, kouluttaja käynyt mutta omistaja ei halua työstää asiaa” (koira ollut kotona joitain kuukausia)
- “Liian energinen, vauva tulossa” (koira ollut kotona neljä vuotta)
Kulkureissa tuli vuoden 2019 aikana uudelleensijoitettavaksi 48 koiraa. Uudelleensijoitusten joukossa oli sekä vuonna 2019, että aiempina vuosina adoptoituja koiria. Se on tyrmäävän paljon enemmän kuin koskaan Kulkurien toiminnan aikana. Vuosina 2015-2018 koiria tuli uudelleensijoitukseen vuosittain 20 ja 36 koiran välillä, “huippuvuoden” ollessa 2017, 41 uudelleensijoitukseen tulleella koiralla. Vastaavasti adoptiomäärät ovat laskusuunnassa kokonaistasolla, ollen vuonna 2019 403 adoptoitua koiraa (vertauksena vuosi 2015, 540 koiraa) Uudelleensijoitusten määrän nousu on siis merkittävä ja herättää paljon kysymyksiä, huolta ja ajatuksia, mutta hirveän vähän ratkaisuja.
Kulkurien adoptioprosessi on tulosta vuosien toiminnasta, vuosikymmenien kokemuksesta, prosessin jatkuvasta kyseenalaistamisesta ja kehittämisestä, nöyrästä oppimisesta ja korkeasta motivaatiosta tehdä asiat hyvin ja vastuullisesti.
Kodittoman koiran adoptointi kauttamme ei ole ilmoitusluontoinen asia. Se tapahtuu huolellisen prässin jälkeen, sitten kun voimme olla varmoja että tässä adoptioissa kohtaavat oikea koti ja koira ja tiedämme kotiehdokkaasta siviilisäädyn, tulotason, asunnon pohjapiirroksen, koulutustaidot, motivoituneisuuden asteen ja perheen ja ystävien varteenotettavuuden tukiverkostona, noin muutaman asian mainitakseni. Prosessissa on mukana lukematon määrä kysymyksiä, hyvinkin henkilökohtaisia ja kattavia sellaisia, kirjallisia ohjeita, kurssi- ja kirjasuosituksia, videopuheluita, tenttausta, toistoa, tuplahaastatteluita, kotikäyntejä, lomakkeiden täyttöä. Työkaluja, joista jokaisessa adoptiossa käytetään tarpeen mukaan osa tai vaikka kaikki, jos se vaaditaan adoption varmistukseksi.
Kulkureissa toimii tällä hetkellä 17 vapaaehtoistoimijaa, joiden työnkuvaan kuuluu koirien yhteyshenkilönä toimiminen. He ovat kaikki aikuisia, koirakokeneita, tiukan ja perusteellisen koulutuksen läpikäyneitä henkilöitä, joiden ensisijainen suhtautuminen adoptioon on realistisuus, ei tunne. Jokainen heistä sydämestään haluaisi saada jokaisen varauksessaan olevan koiran omaan kotiin, mutta ei koskaan hinnalla millä hyvänsä. He eivät ole tämän kuvion heikoin lenkki, eivät lähellekään. He maalaavat piruja seinille, kertovat jokaiselle ehdokkaalle että rescuekoira voi maata sohvan alla kuukauden, se ei varmastikaan osaa kävellä hihnassa, se ei ole sisäsiisti eikä ole koskaan asunut sisätiloissa. He tekevät kaikkensa näyttääkseen ehdokkaalle rescuekoiran adoption kirkkaassa päivänvalossa maanantaina, eivät kynttilänvalossa ruusunpunaisissa laseissa lauantai-iltana.
En tarkoita sitä, etteikö adoptioprosessiamme voisi edelleen kehittää. Varmasti voi, varmasti keksimme aina vielä jonkin pienen liikkeen, missä voimme nostaa rimaa, missä voimme penkoa vielä syvemmälle, missä voimme osata kysyä vielä osuvampia kysymyksiä. Mutta entä jos sekään ei riitä? Entä jos ainoa keino välttää epäonnistumiset, saada uudelleensijoitusten määrä laskuun on löytää kristallipallo?
Okei, entä jos syy ei olekaan meissä, entä jos olemme tehneet parhaamme? Miten puhua herkästä uudelleensijottamisen aiheesta suututtamatta ketään?
Sanotaan heti, että osa uudelleensijoituksista on täysin ymmärrettäviä, loogisia ja koiran ja perheen parhaaksi. On tilanteita, jossa perhe tai omistaja on oikeasti tehnyt kaikkensa, ollut vastaanottavainen avulle, kääntänyt jokaisen kortin, antanut aikaa (ei, kaksi kuukautta ei ole pitkä aika) ja siitä huolimatta tilanne on edelleen vaikea ja lopulta päädytään yhdessä tuumin siihen, että on kaikkien kannalta parempi uudelleensijoittaa eläin.
Valitettavasti tähän ajatukseen tartutaan silloinkin, kun näin ei ole, silloinkin kun uudelleensijoitus oikeutetaan sanomalla sen olevan kaikille parhaaksi, vaikka oikeasti tilanteen eteen ei ole tehty juurikaan mitään. Nyt oikeasti, onko ok heittää hanskat tiskiin kun kaksi päivää kotona ollut, juuri toisesta maasta tänne kaikkeen uuteen saapunut hämmentynyt koiranpentu murisee kahden päivän jälkeen perheenjäsenelle? Onko ok vuosien jälkeen eron myötä laittaa koira samaan kategoriaan minne menevät yhteiset häälahjat ja valokuvat, pois silmistä? Onko ok että koiran pitää väistää, kun perheeseen tulee jotain arvokkaampaa, ihmislapsi tai uusi työpaikka?
Niin, emme me tiedä näihin kysymyksiin vastauksia, ei meillä ole oikeutta tuomita, ei oikeutta penätä adoptioprosessissa käytyjen asioiden ja lupausten perään, mutta sillä elävällä olennolla, koiralla joka ei voi vaikuttaa kohtaloonsa, sillä pitäisi olla. Millä oikeuttaa sen lupauksen rikkominen, jonka koiran adoptoidessaan on tehnyt?
Vai onko se jo lähtökohtainen ajatus, että nyt minä haluan tämän koiran, mutta jollei se suju tai menee liian hankalaksi, ainahan siitä pääsee eroon? Vai ovatko ne sitten ne vastoinkäymiset, niiden alla kertakaikkiaan musertuu, eikä tilanteeseen näe ratkaisua vaikka sitä tarjoilisi valmiina pakettina selkeäsanaisilla ohjeilla? Miten silloin suoriutuu elämän muista haasteista? Onko vika tämän päivän kertakäyttökulttuurissa, swaippaamalla oikealla saa uuden naaman ja koiran uudelleensijoittamalla helpon elämän?
Näihinkään kysymyksiin meillä ei ole vastauksia, vain turhautuneita, väsyneitä arvauksia. Sillä hirveän väsyttävää, uuvuttavaa ja raskasta se on, pettyä ihmisiin aina vain uudestaan. Tuntuukohan siitä koirastakin siltä? Toistuvat, vuosien ajan jatkuvat pettymykset ja väsyminen tyhjiin lupauksiin aiheuttaa lopulta usein eläinsuojelualan ihmisten loppuunpalamisen. Niin meillä Kulkureissa, kuin varmasti muissakin yhdistyksissä on lopettanut useita osaavia vapaaehtoisia, koirien yhteyshenkilöitä, uuvuttuaan sen henkisen taakan alle, mitä etenkin uudelleensijoitukset aiheuttavat.
Kuvittele itsesi hetkeksi siihen rooliin. Ensin teet töitä kuukausia, joidenkin koirien kohdalla vuosia, teet parhaasi sen sivujen päivitysten, tietojen koostamisen, videoiden lataamisen, kotiehdokkaiden haastatteluiden ja kaiken muun kanssa, saatat tavata koiran Romaniassa tarhalla kerran tai useammin, suret sen puolesta, toivot kovasti parasta, kunpa sille löytyisi ikioma, hyvä ja sitoutunut koti. Ja sitten sellainen löytyy, pitkän prosessin ja tiukan prässin myötä yhdessä kotiehdokkaan kanssa päätätte että se on nyt tässä, paketoidaan homma. Uskot, luotat, iloitset. Hetken aikaa kaikki on hyvin, kunnes kahden päivän, viikon tai kuukauden jälkeen saat puhelun, että tulkaa heti hakemaan tämä koira pois, se ei osaa olla pissaamatta sisälle/se on liian arka/se pelkää miestäni ja murisee/se on sitä tätä ja tuota. Ja kaikki se, minkä eteen olet tehnyt töitä, kaikki se mistä olet kodin kanssa puhunut tuntikaupalla, valuu viemäristä alas. Sinulle jää vastuunkantajan rooli, sinä etsit epätoivoisesti väliaikaista hoitopaikkaa koiralle jota riepotellaan eestaas koska omistaja ei sittenkään jaksa työstää ongelmia, koska hän on vain päättänyt niin. Sinä seuraat stressaantuneen koiran jokaista askelta, elät sen mukana ja vastaat kaikkien sitä ymmärtämättömien ihmisten tunteisiin, pitäen omat tunteesi kurissa. Sinä jäät koiran vierelle, kun sen omat ihmiset eivät enää jaksakaan tehdä niin. Toista tämä kuvio kymmenen kertaa. Alkaako väsyttää, alkaako usko loppua?
Oletko myöskään miettinyt koskaan, että entä jos se sinun päätöksesi uudelleensijoittaa adoptoimasi koira on viimeinen pisara paitsi sille yhdelle yhteyshenkilölle, myös yhdistykselle ja yhdistys tekee päätöksen lopettaa koko adoptiotoiminnan? Annetaan olla, jätetään ne sadat, tuhannet koirat sinne Romanian tarhoille elämään ja lopulta kuolemaan. Draamaattista? Ehkä, mutta myös todellisuutta, näin on käynyt ja vielä toiminnassa oleville tahoille se on ihan oikea uhkakuva.
Että nyt kun surffaat sinne adoptio-ohjelmaan seuraavan kerran ja seuraavan kerran makustelet mielessäsi, millaista olisikaan adoptoida rescuekoira, niin mitäpä jos miettisit vielä? Oletko varma että pystyt, jaksat ja tahdot? Ja kun luulet olevasi valmis, katso peilin ja mieti vielä. Sillä sillä hetkellä, kun sinä teet päätöksesi, sinä olet kaikki mitä sillä koiralla on. Ole sen arvoinen.
Teksti: Rescueyhdistys Kulkurit / Salla Honkapää
Kuvitus: Rescueyhdistys Kulkurit / Jenni Ankelo