Päivitetty 24.08.2022

Rakas, raskas koirani Aatos


Rakas, raskas koirani -sarjassa saamme nyt kuulla Aatoksen tarinan. Herttainen Aatos kotiutui Romanian tarhalta omaan kotiinsa marraskuussa 2020.

”En enää koskaan hanki koiraa”, sanoin kun mopsini kuoli. Mopsilla oli kaikki mahdolliset rotusairaudet, jota vaan voi olla. Jälkikäteen ja surun laannuttua olenkin vitsaillut, että olin mopsin omaishoitajana lähes 11 vuotta. Mopsin kuoleman jälkeen ääneni muuttui hieman kellossa ja vaihtui moodiin ”en ainakaan koskaan hanki rotukoiraa, seuraava koira on joku sekarotuinen katurakki, joka on terve.”

En tosissani uskonut, että tämä tulee toteutumaan. En tuolloin ollut kuullutkaan rescue koirista. Jokunen vuosi vierähti ja aloimme selailemaan kennelien sivuja. Jokin siinä tökki. En halunnut enää ostaa jalostettua koiraa. Googletimme kaikki mahdolliset rodut läpi ja sellaista rotukoiraa ei näytä olevan, jolla ei ole jotain vaivaa.

Aatos ja Heidi

En tarkalleen enää muista miten päädyin Kulkureiden sivuille talvella 2020, mutta jonain yön pimeänä tuntina huomasin selailevan koirien kuvia ja luin tarinoita. Vierähti muutama kuukausi ja kesällä olimme sitä mieltä, että nyt olisi koiran, rescuekoiran aika.

Valitsimme huolellisesti pienehkön koiran, joka oli kuvauksen perusteella rauhallisen oloinen. Suureksi harmiksemme koira oli sairastanut jo pitkään sydänmato-sairautta, jonka vuoksi se otettiin pois adoptio-ohjelmasta. Vielä välillä mietin sitä koiraa. Tuskin on enää elossa. Kulkureissa ei jääty sormi suuhun. Paluupostissa tuli linkki, jossa esiteltiin Aatos. Lempeän ja kauniin näköinen uros, jolla oli samantyyppinen luonne kuin sillä meidän ensimmäisellä valinalla. Mieheni oli tuolloin yövuorossa, kun sain linkin Aatoksesta. Lähetin sen hänelle heti ja hän tuumasi heti, että tuo on meidän! Ja siitä se sitten lähti. Meidät haastateltiin ja meitä jännitti kovasti. Olimme jo päättäneet, että Aatos on meidän poika.

Niinhän siinä sitten kävi, että Kulkurit valitsivat meidät ja Aatos saapuisi syyskuussa. Ilo oli katossa. Sitten tulikin mutkia matkaan. Ensin taisi hajota kuljetusauto, joten lähtö viivästyi. Seuraavaksi sain soiton Kulkureilta, että nyt on käynyt niin että Aatos on sairastunut sydänmatoon. Ennen kuin kerkesin sanoa mitään väliin, kerrottiin että he ymmärtävät, jos haluamme perua varauksen. Perua? Miksi? Yhden sydänmadon takia? No ei peruta. Olen hoitanut yli 10 vuotta kroonisesti sairasta koiraa, joten yksi sydänmato ei tunnu missään.

Jos tämä sairaus ei tuntunut, niin se mikä riipaisi sydäntä, oli viivästyminen. Sain videoita ja kuvia Aatoksesta. Oli outoa kävellä kaduilla, katsella koiria ja tajuta että tässä sitä ollaan koiranomistaja mutta ei ole koiraa. Käytimme odottelun lukemalla kaiken mahdollisen rescue koirista, koirista yleensä, kuunneltiin podcasteja ja pohdittiin mitä kaikkea kamalaa onkin edessä, kun tulee rescue koira. Olimme omasta mielestä henkisesti varautuneet ihan kaikkeen. Niin me luulimme.

Lopulta tuli se päivä, kun saimme ilmoituksen, että Aatos pääse matkaan. Olin epäuskoinen ja en uskaltanut toivoa. Sain kuvan lastauksesta ja kuvan Aatoksesta, joka oli omassa ”hytissään” ja silti oli pieni epäluulo, että mitä jos sattuu vielä jotain. Ei sattunut. Marraskuun viimeisenä lauantaina lähdimme koko perhe jännittyneenä kohti Tuusulaa keitetyt broilerit sylissä. Sieltä se meidän poika sitten kannettiin sisälle. Laiha, pelokas ja selvästi järkyttynyt. Siinä vasta tajusin sen yhden asian, joka oli jotenkin täysin lipsahtanut ohi kaiken muun häsellyksen keskellä. Aatos ei ole pieni koira. Kun hän saapui laihana ja surkeana, hän painoi n. 25 kg. Pohdin siinä, että miten osaan käsitellä koiraa, jota en vaan voi kaapata kainalooni, kun siihen tulee tarve. Tämä ei tosiaan ole sylikoira.

Se mitä me odotimme, että tulisi tapahtumaan rescuen kanssa: pelkää miehiä, tekee tarpeensa lattialle, pysyttelee piilossa ensimmäiset pari kuukautta, syö kaikki kengät tai jotain muuta, räyhää postiluukulle tai on muuten vaan jotenkin hassu. No kuulkaas, mitään näistä ei tapahtunut. Ei sitten missään määriin. Aatos sopeutui sisälle yllättävän vaivattomasti. Ensimmäiset pari kuukautta oli (nyt sen tajuaa vasta 1,5 vuoden jälkeen) arasteleva ja ujo, mutta sisällä ollessa ei tapahtunut mitään odotetuista. Ja mitä miehiin tulee, kävi jo parin ensimmäisen päivän aikana selväksi, että mieheni ja Aatos olivat kuin luodut toisillensa.

Mutta sitten se ongelma, joka meinasi katkaista kamelin selän. Sitä mitä emme osanneet odottaa ja emme edes ymmärtäneet täysin sellaisen ongelman olemassaoloa, oli remmiräyhä. Nyt en sitten tarkoita mitään kasuaalista haukkumista toisille koirille, vaan tämä rauhallinen, lempeä upea rakkauspakkaus muuttui sadasosasekunneissa tappokoneeksi. Ja sehän oli vallan ikävää kun koira näyttää saksanpaimenkoiralta ja painoa oli kertynyt jo lähemmäksi 30 kiloa.

Emme tästä lannistuneet, vaikka ulkoilut koiravilkkaalla alueella olivat jo alusta lähtien painajaismaisia ja muut koiranomistajat eivät voineet peitellä paheksuntaansa. Mutta minkäs teet? Koira on käytettävä ulkona kolme kertaa päivässä. Opimme jo melko nopeasti, että on vaan paras vältellä muita ja yrittää paeta alta pois heti kun jossain vilahtaa koira, mutta Aatos hermostui jo koirasta, joka näkyi kaukaa. Luimme taas kaikki vinkit netistä ja tein jopa jonku verkkokurssin, mutta eihän niistä ollut mitään hyötyä. Näin jälkikäteen ymmärrän, että Aatosta jännitti ulkoilu hihnassa ja se purkautui pelkoraivona. Siinä ei muuten kauheana auta namittaminen. Kuka syö silloin kun pelkää henkensä edestä?

Saimme jotenkuten tilanteen tasaantumaan alkuvuodesta ja aloimme jo varovaisesti huokaista helpotuksesta, että jospa tämä tästä. Sitten sattui todella huono tuuri. Asumme viidennessä kerroksessa. Aatosta muutenkin jännitti porraskäytävä ja hissi, joten kun hissi meni rikki, tajusimme nopeasti, että nyt on paha tilanne. Mieheni joutui kolmen pissareissun verran kantamaan Aatoksen viisi kerrosta alas ja ylös. Aatos ei suostunut ottamaan askeltakaan portaissa. Joku tässä kantamisessa laukaisi Aatoksessa totaalisen hermojen menetyksen. Tämän episodin jälkeen Aatos taantui takaisin – jollei vieläkin taaemmaksi – ja ulkoilu muuttui entisestä hirveämmäksi. Aikaisemmin Aatos ei ollut räjähtänyt muille kuin koirille. Nyt vaikutti siltä, että jokainen ulkoilu lisäsi kierroksia, joten hampaita ja riehumista näytettiin kaikille mikä liikkui.

Samanaikaisesti oli joku toinen aito saksanpaimenkoira näykkäissyt ohimennen jotain kulkijaa ja tämä asia raportoitiin paikallisessa Facebook-ryhmässä. No eihän siinä kauaa kestänyt, ennen kuin alueen asukkaat raportoivat kaikista huonokäytöksistä ”sakuista” ja niinhän mekin pääsimme Aatoksen kanssa jutun jatkoksi. Tilannetta pahensi entisestään se, että tämä oli sitä aikaa, kun mediassa kerrottiin niistä kamalista suojelukoirakoulutuksista, joten ihmiset kai hyvää hyvyyttään ajattelivat, että sakun näköinen koira, joka käyttäytyy huonosti, on tapaus, joka tulee ilmoittaa eläinsuojeluun. Siihen emme onneksi päätyneet, mutta tämä oli melkein viimeinen pisara omalle jaksamiselle. Sain kuitenkin vinkin Facebookin kautta naapurilta koirakouluttajasta ja itku silmässä kirjoitin kouluttajalle. Sieltä saapuikin aivan ihana enkeli, jolla itsellään monta rescuekoiraa. Aatos ja kouluttaja synkkasi heti ja en ole eläissäni kohdannut ihmistä, joka osaisi lukea koiraa niin hyvin kuin tämä kouluttaja. Siitä alkoi sitten pitkä ja sinnikäs uudelleenaloitus.

Ensimmäisenä hän huomasi, että Aatos pelkää porraskäytävää niin paljon, että on jo pelkokierroksilla eteisessä. Ensimmäinen tehtävä oli rauhoittaa uloslähteminen. Ja palkkana toimi herkku, jota ei edes Aatos voinut vastustaa: Snellmannin nakit. Ulos ei mennä ennen kuin istuu ja odottaa rauhassa oven avautumista. Jos lähti säntäile kun ovi aukesi, ovi meni kiinni ja pyysin käsimerkillä odottamaan. Aatos oppi alle viikossa tämän tempun. Kun saimme uloslähdön rauhalliseksi, seuraava oli matka ovelta hissille. Kun ovi aukesi, minun nakkikäsi aukesi. Matka alas oli nakittamista ja hissin ovelta ulko-ovelle oli nakittamista. Meni jokunen kolme viikkoa niin saimme hieman rennomman uloslähdön jopa alas asti (ja Snellmannin myynti nousi samaan tahtiin kuin Aatoksen paino).

Seuraavaksi oli vuorossa saada oma piha ja katu kerrallaan rennoksi. Olimme jo tässä vaiheessa jakaneet ulkoiluvuorot mieheni kanssa siten, että minä hoidan lenkin aamuyöllä (klo 4-5), kun liikkeellä ei ole ketään ja pikaisen päiväpissan jossain nurkan takana. Hän teki pidemmän lenkin illansuussa. Joten koko kevät-talven 2021 aamuyöt me Aatoksen kanssa namitettiin katu kerrallaan, kirjaimmellisesti. Ja että se oli hidasta. Aatoksen jännitys ilmeni todella voimakkaana vetämisenä sekä yleisenä sekoiluna ja säntäilynä, joka oli hyvin raskasta fyysisesti. Olen melko pienikokoinen.

Ihana Aatos

Ihana kouluttaja kävi uudestaan ja totesi sen minkä me jo tiesimme: Aatos on lotto-voitto. Kaikki muut tekijät ovat Aatoksella 10/10, paitsi ulkoilu. Lopulta oli aloitettava harjoittelemaan toisien koirien näkemistä, edes etäältä. Tämä ei sitten onnistunutkaan niin hyvin. Vaikka miten sinnikkäästi yritimme ehdollistaa, Aatoksella kerta kaikkiaan lensi ruuvit päästä, kun näki toisen koiran. Kesään mennessä alkoi olla jo melko epätoivoinen olo. Pohdin monet yöt, että eihän tästä tule mitään, siitäkään syystä, että olin itse myös muuttunut pelokkaaksi vauhkoiksi, kun säikyin joka kerta kun näin koiran jossain. Eniten pelkäsin, että Aatos irtoaa otteesta ja tapahtuu jotain kamalaa. Nimittäin Aatos on todella voimakas.

Joku kuuli ajatukseni yön pimeinä tunteina, koska heinäkuussa 2021 tapahtui pieni ihme ja se tuli ruskean labradorin muodossa. Mieheni oli tekemässä iltalenkkiä ja he Aatoksen kanssa näkivät miehen, jolla oli ruskea labbis. Aatos haukkui ja riehui ja mieheni huuteli pahoitteluja. Labbiksen omistaja oli kuitenkin sinnikäs ja kertoi että haluaa tulla tapamaan Aatosta ja hän tekee sen omalla riskillä. Niinhän siinä sitten kävi, että kun Aatos pääsi haistelemaan lajitoveriaan, haukkuminen loppui siihen. Olivat vielä tehneet lenkkiä yhdessä. En ollut uskoa korviani ja onneksi mieheni oli kuvannut koirakohtaamisen kännykällä. Sitä katsoin yhä uudelleen ja uudelleen koko illan. Pieni toivon kipinä alkoi herätä jostain.

Tästä uudesta toivosta heränneenä ilmoitin heti miehelleni, että heti kun näkee labbiksen omistajan, pyytää puhelinnumeron ja alamme käymään yhdessä lenkillä. Tiesin kyllä, miten urpoa on pyytää tuntemattoman puhelinnumero ja vaatia koiralenkkiseuraa, mutta tästä mahdollisuudesta olin päättänyt pitää kiinni. Onneksi labbiksen omistaja piti tätä hyvänä ideana ja siitä alkoi Aatoksen uusi koulutusvaihe, jossa kouluttajana toimi lempeä ruskea labbis nimeltään Lenni. Olen jälkikäteen pohtinut monesti, että mitenhän tässä olisi käynyt, jos emme olisi Lenniin törmänneet, mutta olen työntänyt ajatuksen pois mielestäni.

Jatkoimme samaa rutiinia kuten ennenkin: Minä hoidin aamuyön lenkin ja pikaisen päiväpissan ja mieheni aloitti tämän uuden vaihteen Aatoksen elämässä, johon kuului Lenni-koira. Lenni oli niin ihana, että tajusi Aatoksen pelon. Kun tuli koiria vastaan, Lenni meni ensin tervehtimään ikään kuin turvaksi ja kun Aatos näki Lennin toiminnan, uskaltautui siitä sitten tulla tervehtimään vieraita koiria. Ei tämä toki tapahtunut hetkessä, mutta kuukausi toisensa jälkeen aloimme näkemään selkeää edistystä. Meno oli hieman rennompaa ja se tapporäyhä muuttui ”pelkäksi haukkumiseksi”. Rasittavaa se haukkuminenkin on, varsinkin kun Aatos yhdistää sen hyvin voimakkaaseen tempomiseen ja vetämiseen, mutta loppuvuodesta oli jo varma siitä, että tuo ei tapa ketään. Kunhan huutelee. Tämän kun ymmärsin, alkoi oma pelko liikkua Aatoksen kanssa helpottamaan. Ei ole kovin kivaa käydä edes sitä kahta kertaa päivässä ulkona koiran kanssa, jos itse pelkää hirveästi ja senhän koira myös aistii.

Syksyllä mieheni totesi, että Aatoksen on korkea aika tutustua koirapuistoon. Edelleenkin kouraisee vatsasta, minua pelotti niin paljon. Mutta taas kävi hienosti. Aatos arasteli aluksi, jos oli paljon koiria ja hakeutui Lennin turvaan. Jos oli liikaa koiria, kävi pyytämässä poispääsyä koirapuistosta. Pikkuhiljaa Aatos rentoutui myös koirapuistossa ja loppuvuodesta oli ilo nähdä, kun aloitti leikkimisen ja temmeltämisen muiden koirien kanssa.

Aatos on edelleenkin haasteellinen ulkona. Nämä oman korttelin tiet ovat jo melko ok, mutta heti jos joudumme vaihtamaan paikkaa, esim. lomamatkalla, vetäminen ja hermoilu alkaa taas. Tästä johtuen emme voi viedä Aatosta hoitoon tai pyytää ketään tulemaan meille hoitamaan, koska siihen tarvitsisi noin kuukauden Aatos-kurssin ensin. Ei ole sen arvoista. Täytyy elämä soveltaa Aatoksen mukaan.

Tärkein oppi Aatoksen kanssa: Aikaa ja vielä enemmän aikaa. Ja sitten vielä enemmän aikaa. Vaikka Aatos näyttää ”sakulta” ja on iso, hän on herkkä poika. Olen varma, että kahden kolmen vuoden kuluttua vähenee loput jännittämiset ja reagoinnit toisiin koiriin.

Ja lopuksi: Aatos ei enää aiheuta kauhua naapurustossa. Päinvastoin, hän on erittäin pidetty, koska on niin sympaattinen ja hyväkäytöksinen herrasmies. Aatoksella on jo vaikka ja kuinka monta koirakaveria. Haukkumista tapahtuu enää vain, jos on vieraita koiria näköpiirissä. Harmillista sekin, mutta tämä on niin pieni murhe verrattuna siihen mistä lähdettiin. Olen monesti miettinyt, että mitä olisin voinut tehdä toisin. Suurin ongelma oli se, että aidosti pelkäsimme, että Aatos vahingoittaa raivospäissään toista koiraa. Tämä oli suurin este sille, ettemme uskaltaneet lähetystä toisia koiria. Jos olisimme tienneet, että jossain vaiheessa raivon ja turhautumiseen syy oli siinä, että se halusi tervehtiä toisia koria (vaikkakin melko rajulla tavalla), tämä olisi ollut helpompaa. Mutta nyt tiedämme sen, että Aatos todella haluaa tuntea kaikki maailman koirat. Tämäkin aiheuttaa päänvaivaa välillä, koska kaikkia koiria ei voi, eikä saa mennä tervehtimään mutta silti tämä on niin pieni murhe.

Ps. Aatos kulkee nyt myös portaita. Hissi hajosi jouluna ja ei voitu muuta kuin pakottaa liikkumaan portaita ja rukoilla ettei taannu takaisin. Ei taantunut. Innostui portaista.”

Tarinan kertoo omin sanoin Aatoksen omistajat Heidi ja Toni.

Share
 
 

Yhteistyössä


Yhteistyossa
 
 

Takaisin ylös

© Rescueyhdistys Kulkurit ry 2015 | All rights reserved, Rekisterinumero 208.505, y-tunnus 2594720-9.