18.12.2015
Romanian kaduilla elää valtava määrä kodittomia koiria. Monet niistä ovat hylättyjä aikuisia, joilla on joskus ollut oma koti. Nämä koirat eivät millään selviäisi ilman ihmistä ja moni niistä jääkin liikenteestä ja muista vaaroista huolimatta pyörimään lähelle ihmisasutusta avun toivossa. Maan vastaus koiraongelmaa ovat kunnalliset koiratarhat, joihin koirat kerätään ja joiden kurjista oloista niillä on häviävän pienet mahdollisuudet selvitä ikinä ulos hengissä. Muutama vuosi sitten Bukarestissa aloitettiin suuret siivoustoimet ja koiria keräiltiin kunnallisille tarhoille normaaliakin tehokkaammin. Kulkurien yksi pääyhteistyökumppani, Suflete Dragia ylläpitävä Alina Murgu, oli käynyt poimimassa mahdollisuuksien mukaan koiria turvaan tarhalleen siivouksen alta. Baiatu on yksi näistä onnekkaista koirista, jotka pääsivät Sintestin tarhalle turvaan.

Baiatu on nyt odotellut tarhalla jo pari vuotta. Se oli tullessaan hyvin arka, mutta alkanut hitaasti reipastua. Vieraat ihmiset jännittävät Baiatua edelleen hieman. Uteliaisuus kuitenkin voittaa ja hetken mietittyään se tulee vastaan ihmettelemään uutta vierasta. Namit kelpaavat pojalle mainiosti ja hetken tuumailtuaan se ottaa myös rapsutukset vastaan. Välillä jännitys käy vielä liian suureksi ja Baiatun täytyy käydä hakemassa kopistaan hieman rohkeutta. Sitten kaipuu ihmisen lähelle voittaa kuitenkin jälleen ja poika palaa vieraiden luokse.

Baiatu on tarhalla äärimmäisen rauhallinen ja kiltti. Se on alistuva muille koirille ja tulee hienosti kaikkien kanssa toimeen. Baiatu ei tee itsestään numeroa, vaan odottaa rauhallisesti omaa vuoroaan.

Baiatu on noin 55-60 cm korkea ja painaa noin 25-30 kiloa.

3.9.2025

baiatu sai elää onnellisen elämän Suomessa rakastettuna perheenjäsenä. Hän matkasi sateenkaarisillalle vuonna 2023. Omistaja kirjoittaa Baiatusta näin:

In Memoriam
Baiatu nukkui pois 20.6.2023 rakkaimmassa paikassaan – omalla kotisohvalla.
9.7.2016 olin Baiatua vastassa lentoasemalla. Tilanne jännitti kovasti. Baiatu oli ensimmäinen rescuekoirani.
Kotona odotti mäyräkoirani Vertti. Olin ajatellut Vertille kaveriksi suunnilleen samankokoista ja ikäistä
rescuekoiraa. Baiatun adoptioilmoitus kuitenkin jotenkin pysäytti. 10-vuotias, kookas, arka, sudennäköinen
koiravanhus. Minkälaiset hänen mahdollisuutensa saada koti olisivat? Lähes olemattomat. En kuitenkaan
aikonut ottaa Vertille niin kookasta ja selvästi iäkkäämpää koiraa kaveriksi. Kuukauden ajan kävin joka päivä
katsomassa Baiatun sivua ja toivoin, että hän saisi kodin. Näin ei tietenkään käynyt. Lopulta otin yhteyttä
koiravaraajaan ja ensimmäinen kysymykseni oli, että: ”EIHÄN tämä koira sovi kaveriksi mäyräkoiralle?” Vielä
tässä vaiheessa yritin jarrutella, vaikka jälkeenpäin ajatellen olin jo täysin menetetty tapaus. Niin siinä vain
sitten kävi, että tapasimme lentokentällä. Baiatu ei peloissaan suostunut kävelemään yhtään minnekään ja
yritin ottaa hänet syliini kantaakseni hänet autolle. Tästä Baiatu hermostui ja heilautti päätään sillä
seurauksella, että sain valtavan tällin nenääni hänen päälaestaan. Nenäni alkoi vuotaa verta. Kulkureiden
vapaaehtoinen sitten kantoi Baiatun autolle. Tästä alkoi yhteinen taipaleemme, josta tuli pidempi kuin aluksi
osasin kuvitella. 10-vuotias Baiatu osoittautui huomattavasti ketterämmäksi kuin tuon ikäisen koiran olisi
osannut odottaa olevan. Myöhemmin sitten kävikin ilmi, että minulle tullessaan Baiatu oli todennäköisesti
vasta 6–7-vuotias. Viruttuaan tarhalla kaksi vuotta hän oli menettänyt kaikki lihaksensa, turkki oli heikossa
kunnossa ja hän näytti ikäistään vanhemmalta. En ollut valokuvista myöskään tajunnut Baiatun
vinttikoiramaista ruumiinrakennetta. Baiatun juoksemista oli ilo seurata. Hän tuntui leijailevan maan pinnan
yläpuolella, niin kevyesti hän juoksi.
Pari ensimmäistä vuorokautta pidin Vertin ja Baiatun portilla erotettuina. Vertti ei olisi voinut olla
innostuneempi saadessaan ihan ”ikioman koiran”. Hän oli suorastaan lapsellisen innostunut
kodinhoitohuoneessa majailevasta uudesta koirakaverista. Ensimmäisenä yönä uni ei maittanut, kun piti
käydä aina katsomassa, että vieläkö se koira siellä on. Baiatu oli väsynyt, eikä osoittanut mitään kiinnostusta
Verttiä kohtaan. Kun sitten avasin portin parin päivän päästä ja päästin Vertin tutustumaan, tilanne ei mennyt
ihan toivotulla tavalla. Vertti meni suoraan haistelemaan makaavan Baiatun takapäätä ja Baiatu rähähti
Vertille kolme kertaa: ”Älä, koske, minuun!” Lopputuloksena oli paikalta poistunut pöyristynyt, silmiään
pyörittelevä Vertti. Minulla oli nyt kaksi koiraa, jotka käyttäytyivät kuin toista ei olisi ollut olemassakaan.
Onneksi sen kummempaa riitaa ei tullut. Kun sitten kesälomani päätyttyä palasin töihin, minua odotti
ensimmäisenä iltana kotona Vertti ja Baiatu, joista oli päivän aikana tullut parhaat kaverit. He jopa välillä
leikkivät keskenään. Oli liikuttavaa katsoa, miten luottavaisesti Vertti suhtautui Baiatuun ja miten varoen
Baiatu käsitteli Verttiä, ettei häntä satuttaisi. Parempaa kaveria Vertti ei olisi voinut saada.
Jos minun pitäisi kuvata Baiatua muutamalla adjektiivilla niin ne olisivat: älykäs, aristokraattinen,
diplomaattinen, sosiaalinen, koira- ja ihmiskuiskaaja. Hän jos kuka hallitsi täydellisesti koiraetiketin. Jo
ensikohtaaminen Vertin kanssa osoitti sen. Baiatu oli hyvin tyrmistyneen oloinen Vertin suorasukaisesta
lähestymisestä. Sama tilanne toistui naapurin samojedinartun kanssa. Harjoittelin pihalla Baiatun kanssa
hihnassa kävelyä. Olimme päässeet melkein talon ympäri, kun naapurin koira huomasi meidät. Ja sieltähän
tämä leidi tuli pensasaidan läpi suorasukaisesti tervehtimään Baiatua – haistelemaan suoraan Baiatun
takapäätä. Baiatu oli todella tyrmistyneen oloinen tästäkin suorasukaisesta lähestymisestä ja rähähti
vastineen. Kun sitten myöhemmin sain seurata, miten tämä koiramaailman diplomaatti itse lähestyi
hienotunteisesti vieraita koiria tai ihmisiä, ero oli selkeä.
Kerron tässä esimerkkinä ensitapaamisen äitini karhukoirauroksen Mustin kanssa, joka ei ihan niitä
sosiaalisimpia koiria ollut. Olimme Itä-Suomessa kesälomareissulla. Autosta ulos tultuamme ja vähän aikaa
ympärillemme katseltuamme, sanoin Baiatulle, että: ”Pitäisiköhän meidän mennä tervehtimään Mustia?”

Osoitin Mustin tarhaa kohti. Baiatu ymmärsi täysin mitä sanoin ja tuntui vastaavan: ”Toki se olisi kohteliasta.”
Niinpä hän sitten lähti elegantisti sipsuttelemaan polkua pitkin kohti Mustin tarhaa. Oikein sieluni silmin näin
aristokraattisen diplomaatin, monokkeli toisella silmällä ja toisessa kädessä viehkosti pidelty valkoinen,
pitsireunainen nenäliina rauhallisten aikeiden merkkinä. Mustin ilmeet olivat näkemisen arvoiset. En ole
koskaan nähnyt ällistyneempää koiraa. Silmät ymmyrkäisinä, suu hieman auki, Musti seurasi Baiatun
viehkoa lähestymistä. Herra diplomaatin päästyä haisteluetäisyydelle kuulin mielessäni sanat: ”Te taidattekin
olla tämän residenssin herra? Ollos tervehditty.” Pienen haistelun jälkeen viehko käännös ja diplomaattiset
velvollisuudet oli hoidettu. Perään jäi ihmettelemään todella tyrmistynyt karhukoira, joka ei saanut sanaa
suustaan. Maailmanmiehen ja maalaispojan kohtaaminen.
Sama toistui myös ihmisten kanssa. Mihin tahansa menimme Baiatu teki aina kummallisen vaikutuksen
läsnä oleviin ihmisiin. Kukaan ei koskaan kysynyt minulta, että voiko tuota koiraa silittää. Kaikki tulivat
suoraan silittelemään häntä sanoen, että: ”Sinä katsoit sillä tavalla ja olet niin kiltin oloinen, että oli ihan
pakko tulla hieman silittämään.” Jotenkin tämä kookas sudennäköinen koira, oransseine vinoine silmineen,
osasi tehdä itsestään niin kovin kiltin ja lähestyttävän näköisen. Baiatu oli ollut minulla vasta vajaan
kuukauden, kun menimme työkaverini siirtolapuutarhamökille kyläilemään. Paikalla on vajaat kymmenen
ihmistä. Odotin Baiatun piilottelevan arkana selkäni takana. Yllätys oli suuri, kun hän aloittikin ihmisten
järjestelmällisen hurmaamisen. Jokaisen läsnäolijan kanssa tehtiin tuttavuutta. Kellosta olisi voinut ottaa
aikaa, että jokainen sai tarkalleen saman pituisen audienssin herralta.
Käyttäytyminen oli aina hyvin rauhallista ja arvokasta. Kun astuimme vaikka eläinlääkärin vastaanotolla
ovesta odotustilaan, Baiatu teki aina ns. entréen. Hän pysähtyi arvokkaasti ovella ja antoi katseensa kiertää
aulassa. Sitten rauhallisesti edettiin peremmälle. Kaikki odotustilassa olevat huomioivat sisääntulon. Herran
karisma puri aina. Tämän jälkeen sitten alkoi seurustelu kaikkien kiinnostuneiden kanssa. Sain monet hyvät
naurut, kun seurasin herran toimia. Hän oli kuin magneetti, joka veti ihmisiä puoleensa. Huvittavin tilanne
sattui erään eläinlääkärin kanssa. Tutkiessaan Baiatua hän alkoi yhtäkkiä puhua omituisia. ”Onkohan tämä
orvokki, ruusu vai mikähän tämä oikein on?” Samalla hän haisteli antaumuksella Baiatun niskaa ja päälakea.
Baiatu oli kovin tyytyväisen oloinen tilanteessa ja minä todella ällistynyt. Sitten eläinlääkäri alkoi selittää
jotain tuoksukoirista, joista en siinä vaiheessa ollut kuullut yhtään mitään. Pidin häntä täysin seonneena.
Nähtyään epäuskoisen ja tyrmistyneen ilmeeni eläinlääkäri lopetti ja keskittyi työhönsä. Kun lähdimme pois
vastaanotolta, nauroin Baiatulle, että: ”Mitä ihmettä sinä oikein teit sille eläinlääkärille?” Eipä siinä mennyt
kauankaan, kun satuin lukemaan lehdestä jutun tuoksukoirista… Oma hajuaistini on melko huono, mutta
olin kyllä itsekin jossain vaiheessa pannut merkille, että Baiatu tuoksui välillä kovasti jollekin parfyymille.
Sekin sitten selvisi. Minulla oli tuoksukoira. No sehän sopi herra aristokraatille oikein hyvin.
Kun sain kadulla eläneen koiran, kuvittelin hänen olevan myös todella ahne ruoalle. No eipä ollut. Ihmettelin
aina kovasti, että miten hän saattoikin olla noin nirso ja hillitty ruoan suhteen. Olisi voinut kuvitella, että herra
oli varttunut jossain kartanossa hanhenmaksapalleroita nautiskellen. Kun minulle sitten myöhemmin tuli
romanialainen katupoika Lio, sain jälleen kerran hyvät naurut. Hänelle kyllä ruoka oli ihan se ykkösasia.
Ensimmäisenä iltana, kun koirat olivat yhdessä samassa tilassa, laitoin kaikille ruokakupit eteen. Liolla oli
niin kiire, että hän rytisti kuin tankki Baiatun ruokakupille ennen kuin ennätin häntä estää. Baiatun ilmeet
olivat hyvin tyrmistyneet näistä ennenkuulumattoman vulgääreistä ruokatavoista.
Minulla oli ilo varsin varhaisessa vaiheessa löytää henkilö, joka oli tuntenut Baiatun kadulla. Sain kuulla, että
Baiatu oli elänyt aivan Bukarestin keskustassa. Baiatu liikkui usein Unirii-aukiolla. Baiatun passissa lukee
suluissa Maro. Se on ollut Baiatun nimi kadulla. Tajusin tämän vasta Baiatun oltua pari viikkoa kotona ja
kokeilin nimeä. Minusta näytti siltä, kuin hän olisi tunnistanut nimen. Itse olin jo niin tottunut Baiatu-nimeen,
että en sitä enää lähtenyt vaihtamaan. Baiatu eli puolet elämästään Bukarestissa Marona ja toisen puolen

elämästään Suomessa Baiatuna. Kaksi elämää. Selvästikään Baiatun elämä kadulla vapaudessa ei ollut
ollut pahimmasta päästä. Hän osasi käsitellä ihmisiä niin hyvin, että hänellä oli ystäviä, joilta hän sai ruokaa.
Talvet varmasti olivat lyhytturkkiselle pohjavillattomalle koiralle kuitenkin vaikeita. Ikävin vaihe Baiatun
elämässä on ollut kaksi vuotta tarhalla. Koirarankkurit ottivat Baiatun kiinni ja veivät julkiselle tarhalle. Kun
Baiatun ystävä kuuli tästä, hän kävi noutamassa Baiatun turvaan Sintestiin. Vapaana eläneelle älykkäälle
koiralle tämä vaihe elämässä oli vaikea. Ei liikuntaa, ei virikkeitä,… Yrittäessään päästä vapauteen Baiatu
rikkoi kaikki etuhampaansa metallista verkkoaitaa purressaan. Baiatun ystävältä sain kuvan, jossa hän on
kadulla vuonna 2013. Niin nuori ja hyväkuntoisen näköinen. Katse kuvassa kertoo kaiken. Baiatu rakasti
kuvan ottajaa ja luotti häneen täysin. Samalla tavalla hän katsoi aina minuakin. Todennäköisesti Baiatulla oli
vapaudessa muitakin ystäviä.
Koti oli Baiatulle tärkeä. Kaikkein rakkain paikka. Alussa kun harjoittelimme hihnassa kävelyä ja lenkkeilyä
Baiatu ei olisi halunnut lähteä pihasta poispäin. Hän seurasi koko ajan katseellaan loittonevaa kotitaloa.
Baiatu tuntui luulevan, että yritin viedä hänet pois kotoa. Vasta kun teimme ensimmäisen lenkin yhdessä
Vertin kanssa, Baiatu silmin nähden rentoutui. Vertin huoleton ja iloinen asenne osoitti hänelle, että lenkkeily
oli hauskaa. Kuitenkin vielä lähes vuoden ajan Baiatu oli aina kotiovelle palatessaan huolestunut ja
hermostunut. Hän pelkäsi, ettei pääsisikään sisälle rakkaaseen kotiin. Vasta vuoden kuluttua hän alkoi
luottaa ja uskoa, että kyllä ovi hänelle avautuu. Ensimmäisenä kesänä yritin saada Baiatua viettämään
enemmän aikaa ulkona, kun itse tein puutarhatöitä. Baiatu halusi aina palata sisälle. Lopulta sitten luovutin ja
annoin hänen tehdä, kuten hän halusi. Ajattelin, että Baiatu oli saanut viettää aikaa ulkona ihan riittävästi
kadulla ollessaan.
Alussa Baiatu oli hyvin hiljainen koira. En koskaan kuullut hänen haukkuvan. Ainoa ääntely oli hiljainen ”Uh,
uh, uh,…” En ollut koskaan kuullut koiran päästelevän sellaisia kurkkuääniä. Hän piti tällaista ääntä
varsinkin, kun alussa harjoittelimme hihnassa kävelyä ja koetin saada häntä hieman kauemmaksi talosta.
Myöhemmin tajusin, että se liittyi hermostumiseen. Vasta paljon myöhemmin Baiatu ”oppi haukkumaan”.
Mäyräkoirani Vertti sen hänelle opetti. Verttihän toki piti vahtia pihalla ja ilmoitti kaikesta epäilyttävästä. Sitten
kerran Baiatu tästä innostuneena myös haukahti pari kertaa. Komea ja kumea ääni hänellä olikin. Katsoi
sitten minua, että mitä mieltä asiasta olin. Itsekin hän tuntui olevan hyvin vaikuttunut omasta äänestään.
Aivan kuin ei olisi sitä itsekään koskaan kuullut. Minua tilanne nauratti. Tästä lähtien hän sitten silloin tällöin
”avusti” Verttiä vahdin työssä. Yleensä se tosin tapahtui sisältä ja sohvalta käsin, kun Vertti haukkui ulkona.
Mitään oikeaa vahtikoiraa hänestä ei koskaan tullut.
Enimmillään minulla oli kolme muuta koiraa Baiatun eläessä. Baiatu auttoi kahden muun myöhemmin tulleen
rescuekoirani koulutuksessa ja kotiutumisessa. Vapaudessa syntyneen ja eläneen Lion ja Baiatun
kohtaaminen oli hauskaa seurattavaa. Mieleeni tuli kohtaus 1700-luvun Versailles’sta, jossa kaksi
aristokraattista hoviherraa kiertelee ja kaartelee kohteliaasti toisiaan sulkahattujaan heilutelle, täysin etikettiä
noudattaen. Kun Baiatu oli kaupunkilainen aristokraatti, Lio muistutti enemmän maalaisaatelista, joka kyllä
tunsi etiketin hyvin, mutta viihtyi paremmin saappaat kurassa tallipihalla. Herroille ei koskaan tullut kinaa
mistään. Diplomatia toimi.
Vertin kanssa jouduin muutaman kerran käymään koirakouluttajan luona. Ongelmana oli lenkillä rähiseminen
vastaantuleville koirille. Kouluttaja halusi nähdä kaikki koirani ja tutustua laumadynamiikkaan. Niinpä
Baiatukin oli mukana. Kun kouluttaja lähti taluttamaan Baiatua minusta poispäin, Baiatu alkoi ”peitsata” ja
ohjata kouluttajaa takaisin luokseni. Kouluttaja nauroi, että tässä on todella itsevarma koira. En koskaan ollut
tullut ajatelleeksi tällaista, koska Baiatu kuitenkin alussa oli hyvin arka. Mutta tottahan se oli. Baiatu katsoi
ihmisiä suoraan silmiin ja arvioi näin heidän aikeitaan. Kaikille muille koirilleni hän oli eräänlainen
johtohahmo tekemättä itsestään kuitenkaan suurta numeroa. Häntä vain kaikki kunnioittivat. Baiatun karisma

tehosi niin muihin koiriin kuin ihmisiinkin. Kun on vahva itsetunto, niin ei tarvitse tehdä suurta numeroa
itsestään.
Baiatun kuolemasta tulee 20.6. 2023 kuluneeksi kaksi vuotta. Hän sai elää pitkän ja tapahtumarikkaan
elämän. Vertillä havaittiin samana keväänä virtsarakossa suuri kasvain, jolle ei enää ollut mitään tehtävissä.
Samana kesänä 25.8.2023 jouduin luopumaan myös hänestä. Kahdesta niin erilaista elämää viettäneestä
koirasta tuli parhaat kaverit. Joka vuosi sytytän edesmenneiden koirien kuolinpäivinä talon ympärille
ulkotulet, kerään kauniin kukkakimpun ja nautimme hyvän illallisen edesmenneiden muistoksi. Niin nytkin.
Muistelen eleganttia aristokraattista koiraa, jonka käytöksessä välillä vilahteli ilkikurinen katupoika. Katsetta,
jonka hän minulle soi, kun ensimmäisen kerran istuin Baiatun viereen sohvalle. Hän painoi päänsä syliini ja
katsoi minua silmät säteillen ilkikurisesti. Viesti oli selvä: ”Olet aika kiva ihminen.”
Baiatu – sinä olit erityinen…

28.1.2016
Tammikuisella reissullaan aktiivimme tapasivat myös herttaisen Baiatun. Alkuun täysin tuntemattomat vieraat jännittivät sitä kovasti ja Baiatu koki turvallisimmaksi mennä omaan koppiinsa piiloon. Hetken ihmisiä sieltä käsin ihmeteltyään se rohkaistui kuitenkin ja tuli varovaisesti hakemaan tarjottuja nameja. Hetkeä myöhemmin vieraat saivat jo hellästi rapsutella Baiatua. Vaikka poikaa jännitti tapaaminen selvästi todella paljon halusi se pelostaan huolimatta jäädä siihen ihmisten lähelle. Baiatusta huokuu lempeys ja viisaus. Se on selvästi nähnyt ja kokenut paljon, eikä sen murheellinen katse jätä epäilystäkään siitä, etteikö osa sen kokemuksista olisi ollut huonoja. Baiatu tulee varmasti kotonaan tarvitsemaan aikaa ja paljon rakkautta, jotta se uskaltaa jälleen alkaa luottaa maailmaan ilman että sen tarvitsee jatkuvasti olla varuillaan. Vastalahjaksi oikea ihminen saa siitä maailman uskollisimman ystävän. Baiatu on nimittäin juuri sellainen koira; tyyni ja ajattoman viisas.

21.3.2016
Sympaattinen vanhaherra Baiatu odottelee edelleen omaa kotiaan Sintestissä. Koiratarhan stressaavat olosuhteet eivät tee lainkaan hyvää herkille koirille ja myös Baiatu on alkanut vetäytyä kuoreensa. Maaliskuussa, kun aktiivimme vierailivat Sintestin tarhalla, koki Baiatu parhaaksi pysytellä koppinsa turvassa ja katsella sieltä uusia tuttavuuksia. Selvästä pelostaan huolimatta Baiatu on edelleen oma lempeä itsensä, joka kaipaisi vain sitä oikeaa ihmistä vierelleen. Ajalla ja lempeällä opastuksella Baiatu tulee varmasti rauhallisissa kotioloissa reipastumaan, jolloin sen kiltti luonne pääsee vihdoin oikeuksiinsa.

1.6.2016
Baiatun kesä alkoi mitä parhaimmilla uutisilla, sillä se varattiin ikiomaan kotiinsa Suomeen.

9.7.2016
Hurmaavan Baiatun loppuelämän onni alkoi tänään, kun se lensi omaan kotiinsa Suomeen. Onnea Baiatu ja perhe!

______________________________________________________________