LARA C

* n. 5v

* narttu

* steriloitu

* Romaniassa

 

 

 

 

22.1.2015
Tällä hetkellä Lara C asustaa Onevetissä.

Laran tarina alkaa viime kesältä, jolloin eläinsuojelijan Luizan kylällä asuva ihminen oli nähnyt, kuinka tien varteen pysähtyneestä autosta jätettiin pellon laitaan kaksi suurta koiraa. Toinen näistä oli Lara C, joka toisesta koirasta poiketen jäikin alueelle. Luizan nähdessä Laran ensinmäisen kerran, oli tämä todella laihassa kunnossa ja oli niin nälkiintynyt, että söi auringonkukkia ruuakseen. Lara seuraili ihmisiä ja koitti kerjätä heiltä ruokaa. Pian Luiza näki Laran uudestaan, jolloin Lara oli jo tiineenä. Luiza päätti miehensä kanssa viedä tytön steriloitavaksi Onevettiin, jonne Lara jäikin asumaan.

Lara muistuttaa saksanpaimenkoiraa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Se on hyvin sosiaalinen ja avoin ja erittäin ihmisrakas koira. Lara tulee toimeen kaikenkokoisten, niin urosten kuin narttujenkin kanssa. Aktiivinen ja leikkisä koira, mutta ei ole kuitenkaan mikään hössöttäjä ja turhia Lara ei hauku, mutta vahti haukkumista saattaa ilmetä.

Lara etsii kotia, jossa on tarjota aktiiviselle koiralle riittävästi liikuntaa ja aktiviteettejä. Kotia, jossa se saisi opetella kunnon koirakansalaiselle tärkeitä asioita ja olla rakastettu perheenjäsen.

Laran noin 60 cm korkea kaunis ulkomuoto, varustettuna kultaisella luonteella.
-Siitä on Lara tehty.

11.4.2015
Lara saapui kotihoitoon

22.4.2015
Niinhän onnellisesti siinä sitten kävi, kuten joskus näille kotihoidokeille käy, että hoitokoti muuttui Laralle pysyväksi kodiksi.

12.4.2016

Keväällä 2015 olimme tilanteessa, missä seniorikoirieni poistuttua luotamme, jäljelle jääneet juniorit olivat jollain tapaa irrallaan maailmassa. Ne yrittivät astua liian suuriin saappaisiin, ja touhu oli melko tragikoomista. Pikkuinen mummokoirani katseli niiden menoa tyynypinonsa päältä huokaillen. Koin, että laumani ei voi hyvin. Rehellisesti sanoen en olisi välttämättä halunnut neljättä koiraa itseni takia, mutta kuukausien mietinnän jälkeen päädyin ratkaisuuni, meille on pakko löytää lauman puuttuva palanen, vanhempi narttukoira, joka pitäisi nuorison ruodussa.

Sara (ent. Lara C) saapui kotiin tasan vuosi sitten. Olin tavannut Saran Romaniassa aiemmin, mutta en tuntenut sitä kovinkaan hyvin. Mielikuvani oli auktoriteettia omaavasta spk-sekoituksesta, tasapainoisesta ja älykkäästä nartusta, joka olisi vastaus rukouksiini.

Sara sujahti laumaan suhteellisen kivuttomasti. Nuoriso kapinoi hetken, mutta asetelema oli taputeltu nopeasti, Sara otti paikkansa lauman liidaavana narttuna ja nuoriso sai taas keskittyä hauskanpitoon. Sara siis täytti juuri sen paikan, mihin sen toivoin pystyvän, se oli vastaus rukouksiini.

Alusta lähtien oli selvää, että Sara on erikoinen koira. En saanut siitä ihan selvää. Se oli hirveän kiltti ja nöyrä, jotenkin iloton ja avuton. Ajattelin sen johtuvan sen menneisyydestä, ja kyllä se varmaan sitäkin osittain olikin. Yritin järjestää sille onnistumisen kokemuksia, opettaa sille uusia asioita, leikkimistä ja hyvänäpitoa. Kuukaudet kuluivat, Saran olemus muuttui vapautuneemmaksi ja positiivisemmaksi, mutta yhä edelleen tunsin, etten vieläkään ymmärrä sitä täysin. Se tuntui katsovan minua, muttei näkevän, oppivan pieniä asioita, mutta hyvin hitaasti. Se suoritti, liikkui lauman mukana kivuttomasti, eikä koskaan aiheuttanut vaikeuksia, mutta ihan kuin se ei olisi ymmärtänyt miksi, ei sisäistänyt oppimiaan asioita niinkuin muut koirat, joista minulla oli kokemusta.

Aloin epäillä sen näössä olevan jotain vikaa. Syksyllä 2015 varasin ajan neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille. Käynnin jälkeen istuin autossa ja tuijotin paperia kädessäni. Sara diagnosoitiin lievästi kehitysvammaiseksi. Lisäksi sen näössä on neurologista poikkeamaa, se ei näe täysin kunnolla etenkään oikealla puolellaan.
“Jos koira voi oppia uusia asioita, vaikkakin normaalia hitaammin, se voi elää jokseenkin normaalia elämää”. Niin siinä luki.
Se selitti paljon asioita, palaset loksahtivat paikoilleen. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että olin vaatinut siltä liikaa. Ilmankos se ei osannut kiivetä sille pienelle kivelle, ilmankos se unohti välillä mihin suuntaan piti lähteä. Ilmankos kosketus ja lähellä oleminen olivat sille niin elintärkeitä, että maailmasta katosi kaikki muu, kun vain kosketin sitä. Diagnoosi oli ennenkaikkea helpotus, nyt ymmärsin Saraa paremmin.

Elämä jatkui ennallaan, nyt vain pienemmin odotuksin. Puolen vuoden jälkeen Sara oppi paikallaolon, mikä oli sille hirveän vaikeaa. Nyt se osaa olla jo lähes minuutin paikallaan käskystä. Lähes vuoden kuluttua se alkoi sisäistää vahvemmin luoksetuloa ja se riemu, kun se ymmärtää, että se saa herkkuja kun se juoksee luokse, on niin vilpittömän onnellista, että se nostattaa kyyneleitä silmiin.

Sarasta ei koskaan tule tottelevaisuusvaliota, eikä sen kanssa harrasteta rallytokoa eikä agilityä, mutta se oppi kiipeämään kivelle. Se tapahtui kunnollisesti maaliskuussa 2016, 11 kuukauden opettelun jälkeen. Se oli meille iso juttu.

Sen sijaan Sara on valtavan taitava rakastamaan. Sen se osaa ehdoitta ja luonnostaan. Sen rakkaus on suurta ja laveaa ja kohteeksi käy kuka vain ihminen. Minä saan nauttia siitä tietenkin etuoikeutetusti eniten, mutta Saran rakkaudesta riittää myös ystävilleni, naapureilleni, postinkantajalle ja tuntemattomille lapsille.

Jälleen kerran voin siis todeta, että en saanut ihan täysin sitä mitä odotin. Sain paljon enemmän. Saran seuraaminen, sen hitaan oppimisen ja ajattelumallin ymmärtäminen on uutta ja kiehtovaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on valloittava koira. Saraa on vaikea selittää, se pitää kokea.

Tänään olemme opetelleet elämää yhdessä vuoden verran. Uskoisin Saran olevan tänään onnellisempi ja iloisempi kuin vuosi sitten, samoin kuin muun laumani, Saran ansiosta.

Rakas keharikoirani, pieni menninkäistyttöni, kiitos kun tulit elämäämme <3

13.4.2017

Sara, menninkäiskoirani, päivänsäteeni, on jättänyt meidät 8.4.2017. Tuskan määrä on sanoinkuvaamaton.

En tule koskaan saamaan lopullisia vastauksia mitä on tapahtunut ennen sitä hetkeä, kun tulin kotiin ja löysin Saran kuolleena. Sen neurologisen vajavuuden ollessa taustalla vahvin todennäköisyys on jonkinlaisella epileptisellä kohtauksella, johon muut koirat ovat reagoineet. Miida, toinen koirani, on myös lievästi vahingoittunut.

Tiedän järjellä ajatellen laumani olleen tasapainossa. Koirani eivät koskaan tapelleet keskenään. Ikinä. Pienintäkään merkkiä mistään epäpurasta ei ollut. Miida on yksi kärsivillisimmistä ja lempeimmistä koirista joita tunnen. Siksi ainoa looginen ja järjellinen selitys on jokin vahva poikkeama Saran käytöksessä ja terveydessä ja siinä, että koirat ovat aina eläimiä ja sen vaiston varassa ne toimivat.

-Salla

 

Varausta hoiti Stina