Päivitetty 26.09.2015

Ensimmäistä kertaa Romanian koiratarhoilla


Ensimmäistä kertaa Romanian koiratarhoilla

Onevetin koiria ja lääkäri Adina Dragos

Teksti ja kuvat: Jenni Niemi

Heinäkuussa sain ainutlaatuisen mahdollisuuden matkustaa tutustumaan Romanian löytökoirakulttuuriin Bukarestiin yhdessä kahden muun Rescueyhdistys Kulkurit ry:n aktiivin Salla Honkapään ja Nea Gomanin kanssa. Tilaisuudesta en voinut kieltäytyä – olenhan tehnyt vapaaehtoistyötä etenkin juuri Romanian kodittomien koirien eteen jo jonkin aikaa, mutta koskaan en vielä ollut päässyt paikan päälle näkemään tilannetta omin silmin. Olen yrittänyt alkaa kirjoittamaan matkan yhteenvetoa jo neljän viikon ajan, mutta paperi on pysynyt tyhjänä. Miten pukea sanoiksi koko elämäni yksi merkittävimmistä, kasvattavimmista ja silmiä avaavimmista kokemuksista?

Aloitetaan taustoista. Innostukseni Romanian kodittomien koirien auttamiseen heräsi syksyllä 2011, jolloin perheemme kasvoi kahden rotukoiran jälkeen yhdellä entisellä romanialaisella katukoiralla. Aloin perehtyä maan kulkukoiratilanteeseen ja sen parantamiseksi tehtyyn työhön, joka veikin minut heti mukanaan. Järkytyin saadessani tietää Romaniassa olevan jopa viisi miljoonaa koditonta koiraa ja niiden aseman olevan vielä hyvin surullinen. Koska kuitenkin olen alusta asti uskonut tilanteen voivan muuttua pitkäjänteisellä vaikuttamisella, halusin kantaa oman korteni kekoon.

Aluksi toimin kotihoitajana Romaniasta tulleille vielä kotia vailla oleville koirille, mutta koin halua tehdä vielä enemmän ja päädyinkin mukaan perustamaan Rescueyhdistys Kulkurit ry:tä keväällä 2012. Olen ollut yhdistyksessä alusta asti muun muassa tiedottajan roolissa, ja nyt pääsisin hakemaan työhöni vielä lisää motivaatiota ja näkökulmaa paikan päältä, Romanian kodittomien koirien arkea näkemällä.

Kadulla asuvia koiria.

Ensivaikutelma Romaniasta oli juuri sellainen kuin olen kuullutkin: kiillotettu ulkokuori, hienot rakennukset, hyvin pukeutuneet ihmiset ulkoiluttamassa rotukoiria Bukarestin keskustassa. Ei tarvinnut ajaa kuin pari korttelia pois keskustasta ja oli kuin toisessa maailmassa: pikkupoika kerjäämässä rahaa kadunkulmassa, hylätyt rakennukset rikkinäisine ikkunoineen, katukoirat makoilemassa jalkakäytävillä. Kontrasti oli valtava: toisella puolella tietä nainen talutti vielä uutuuttaan kiiltävässä taluttimessa juuri pestyä ja trimmattua bichon frisetä, kun samaan aikaan toisella puolella tietä laahusti väsyneenä langanlaiha kulkukoira etsien ruokaa tai edes paikkaa nukkua.

Onneksi Romaniassa on ihmisiä, jotka omistautuvat kodittomien koirien tilanteen parantamiseen – ja olikin valtavan inspiroivaa päästä tapaamaan muutamaa heistä. He tekevät järjestelmällistä työtä kulkukoirien steriloimiseksi, ihmisten valistamiseksi sterilointien merkityksestä ja lemmikkien eettisestä kohtelusta sekä apua tarvitsevien koirien auttamiseksi. Kävimme tutustumassa viiteen tahoon, jotka Rescueyhdistys Kulkurit ry:n avulla taistelevat kulkukoiramäärän pienenemiseksi ja kotien löytämiseksi kodittomille koirille. Lisää tietoa Romanian kulkukoiraongelmasta ja sen ratkaisuvaihtoehdoista löydät sivuiltamme.

PÄIVÄ 1

Ensimmäisenä vierailimme Onevet-klinikalla ja -hoitolassa, jotka sijaitsevat lähekkäin aivan Bukarestin keskustan tuntumassa. Onevetin omistavat eläinlääkäripariskunta Adina ja Dragos Vladut. Klinikalla hoidetaan niin kodittomia kuin paikallisten omistamia lemmikkejäkin, ja hoitolassa asustaa useita kymmeniä kotia etsiviä koiria. Tilat ovat romanialaisittain poikkeuksellisen siistit ja nykyaikaiset ja eläimiä näytettiin hoidettavan hellästi ja asiantuntevasti. Pääsimme tapaamaan monia Kulkureiden sivuilta tuttuja kotia etsiviä koiria ja myös uusia tuttavuuksia, joista osa pääsi yhdistyksen adoptio-ohjelmaan nyt ja osa ehkä myöhemmin. Yllättävän suuri osa koirista oli suhteellisen hyvinvoivia ja jopa melko iloisen oloisia – mitä en toisaalta ihmettele, sillä Onevetin henkilökunta käsitteli koiria hyvin sydämellisesti ja selvästi työhönsä omistautuen. Yllätyin miten sopuisasti useampi kymmenenkin koiraa vietti kanssamme aikaa vapaina hoitolan aidatulla piha-alueella, vaikka ne eivät yleensä omista aitauksistaan pääse ulkoilemaan. Lähes jokainen vaikutti luonteeltaan hyvin kultaiselta, huomionhaluiselta, ystävälliseltä ja kotikoiraksi sopeutuvalta. Teki pahaa ajatella, että moni niistä on asunut tarhalla jo vuosia, vaikkei niissä ole mitään vikaa. Romaniassa vain ei valitettavasti ole koteja tarjolla niin paljon kuin on kodittomia koiria, mutta onneksi osa koirista pääsee kokemaan oman kodin onnen jossakin päin Eurooppaa kansainvälisten adoptioiden ansiosta.

Kuva: Onevetissä ihastuin erityisesti Calleen (kuvassa Nean kanssa), rauhalliseen ja älykkääseen vanhempaan herrasmieheen, joka oli kävellyt itse Onevetin hoitolaan viitisen vuotta sitten odottamaan omaa kotia. Calle ei juuri korvaansa lotkauttanut, vaikka nuoremmat koirat hyppivät ja riekkuivat sen ympärillä, vaan keskittyi nauttimaan jokaisesta pienestäkin huomionosoituksesta ihmisiltä.

Onevetistä siirryimme tapaamaan yhteistyökumppaniamme Giovanni Razvania, jolla on yksityinen pieni tarha kodittomille koirille ja joka tekee aktiivisesti muutenkin töitä koirien eteen. Giovannin kanssa kävimme ensimmäisenä kaupassa ostamassa koirille ruokaa. Jännitin etukäteen, miten paikalliset suhtautuisivat meihin ja useisiin ostoskärryllisiin koiranruokaa. Romaniassa koirat on nähty yleisesti ennen kaikkea arvottomina tuhoeläiminä ja niiden ruokkiminen on melkein sama kuin Suomessa kertoisi ruokkivansa rakennuksissa pesiviä rottia. Kuitenkin saimme osaksemme ainoastaan hymyileviä ja hyväksyviä, joskin yllättyneitä katseita paikallisilta.

Kaupasta pois lähtiessämme huomasimme järkytykseksemme kauppakeskuksen lemmikkiliikkeen ikkunassa terraariossa pieniä koiranpentuja. Giovanni kertoi sen olevan yleinen tapa maassa: pennut ovat söpöjä rotukoiranpentuja, jotka tulevat mitä epämääräisimmistä paikoista ja usein hyvätuloiset vanhemmat ostavat niitä ”näyteikkunasta” tuliaisiksi lapsilleen. Ja myöhemmin moni näistä koirista hylätään kadulle lapsen menetettyä mielenkiintonsa uuteen leikkikaveriin…

Saavuttuamme Giovannin pienelle koiratarhalle, hän otti iloiten vastaan Suomesta tuodut lahjoitukset koirille: haavavoidetta, matolääkettä, sidetarpeita, koiranpennuille maitoa… Tarhan ympäristössä haahuili koiria, luultavasti jonkun omia, kaikilla onneksi steriloinnista kertovat lätkät korvissaan. Toivottavasti tapa steriloida kodittomat koirat kulkukoiramäärän pienentämiseksi yleistyy kaupunkialueilta myös maaseudulle, mutta niinhän asenteet ja käytännöt yleensä yleistyvät.

Giovannin tarhan puitteet näyttivät luksustasoisen Onevetin jälkeen hyvin vaatimattomilta: vanhat ruostuneet verkot koirien aitauksina, ahdas käytävä aitauksien välissä ja paljon koiria pienissä tiloissa. Tältä näyttää se yleisempi arki kodittomien koirien tarhalla, ja tokikin täällä asiat ovat verrattain erittäin hyvin. Sijainti on rauhallinen, koirat ovat turvassa, niistä huolehditaan ja ne saavat ihmisten seuraa päivittäin. Tarhan yhteydessä asuu perhe, joka hoitaa koiria ja pitää huolen, että ulkopuoliset eivät tule tekemään vahinkoa koirille tai tiloille.

Minä kadulla asuvien koirien kanssa. Kuva: Salla Honkapää

Giovannin tarhan koiriin tutustuttuamme pääsimme näkemään ihan toisenlaista puolta paikallisten eläinsuojelijoiden arjesta: kadulla asuvista koirista huolehtimista Bukarestin esikaupunkialueilla. Giovannilla ja hänen avovaimollaan Miralla on useita paikkoja, joissa he käyvät lähes päivittäin useiden tuntien ajan ruokkimassa ja tapaamassa kodittomia koiria. Osa koirista asuu pelloilla, osa tehdasalueilla, osa katujen varsilla. Viimeisillään raskaana ollut Mira halusi tulla tapaamaan ”kullanmurujaan” vielä viimeistä kertaa ennen synnytystä. Hän kertoi jokaisen näistä kymmenistä koirista olevan hänelle yhtä tärkeä kuin oma lemmikki ja että hänelle tulee valtava ikävä ja huoli koirista sinä aikana, jolloin ei pääse vauvan kanssa koiria katsomaan. Pala kurkussa kuuntelin tätä omistautuneisuutta ja hyväsydämisyyttä sekä sitä valoisaa asennetta, jolla pariskunta suhtautuu kulkukoirien aseman hitaaseen paranemiseen. Yhä useammat ihmiset haluavat auttaa heitä auttamaan koiria ja heille tullaankin kertomaan esimerkiksi alueelle ilmestyneistä uusista koirista tai hoitoa tarvitsevista koirista. Mira kertoi, että täysin tuntematon ihminen toi hänelle töihin kissanpennun. Hän kertoi olleensa jo hylkäämässä kissaa kadulle, kuten maassa tapana on, mutta olikin kuullut Miran tekevän eläinsuojelutyötä ja näin päätyi tuomaan kissan etsimään uutta kotia Miran luo.

Romaniassa monen tehtaan ympäristössä asuu kodittomia koiria ja tapaamamme tehtaiden vartijat tuntuivat suhtautuvan niihin suopeasti, suojelevathan koirat omaksi kokemaansa reviiriään tunkeutujilta. Eräänkin tehtaan vartija halusi tulla seuraamaan koirien ruokkimista ja hymyillen katseli tyytyväisiä koiria. Toisen tehtaan vartija, jo vanhempi mies, tuli juoksujalkaa meitä vastaan kertomaan, että saman kadun varteen pidemmälle on asettautunut oleskelemaan uusi koiralauma, joka näyttää melko nälkiintyneeltä ja vartija pyysikin meitä jättämään myös niille ruokaa. Samalla hän tuli tervehtimään tehtaan lähellä liikkuvia koiria rapsutuksin ja lempein sanoin. Taas sain nieleskellä itkua, tiesinhän että tällainen koiria arvostava suhtautuminen on vielä kovin harvinaista Romaniassa.

Giovannin tarhalla tapaamiamme koiranpentuja paikallisten tyttöjen kanssa.

Illan aikana pääsin tapaamaan kymmeniä kadulla tai pelloilla asuvia koiria, ja yllätyin miten lähes jokainen oli hyvin sosiaalinen ja ystävällinen ihmisiä kohtaan, vaikka ne eivät ainakaan positiivisia ihmiskontakteja paljoa saa. Toisaalta tuntui pahalta jättää tällaisia kultakimpaleita oman onnensa nojaan kadulle – mutta ei niille ole muutakaan paikkaa. Toisaalta tunsin kiitollisuutta koirien puolesta Giovannia ja Miraa kohtaan, sillä nämä koirat sentään saavat säännöllisesti ruokaa, toisin kuin suurin osa kodittomista koirista. Aina joskus joku näistä koirista pääsee Giovannin ja Miran yksityiseen koiratarhaan ja sieltä esimerkiksi Kulkureiden adoptio-ohjelmaan ja sitä kautta omaan kotiin Suomeen. Heidän tarhallaan tapaamistamme kolmesta koiranpennusta kaksi on jo varattu omiin koteihin ja pääsevät aloittamaan kotikoiran elämän aivan pian.


Carmen Mandescu ja Melissa Glinan tarhalla.

PÄIVÄ 2

Reissun pisimmän päivän vietimme Asociatia A Doua Sansa -järjestön ylläpitämällä Glinan tarhalla yhdessä monesta Kulkureiden tapahtumista tutun Carmen Mandescun kanssa. Tarha sijaitsee hyvin haastavassa paikassa keskellä peltoja vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä Bukarestin keskustasta. Lähistöllä ei ole asutusta, ja tarhalta varastetaan usein sinne jätetyt arvokkaammat tavarat aina koiranruoista lähtien, toisinaan jopa erityisen kauniit pennut. Koirat ovat myös hyvin pitkälti säiden armoilla: helteellä ei ole paljoa varjoa eikä talvipakkasella tuulensuojaa.

Hyvin yllättävää oli se, että täysin masentuneita koiria oli hyvin vähän, ja suurin osa koirista vaikutti melko hyväntuulisilta ja hyvinvoivilta olosuhteisiin nähden – vaikkakin hyvin huomionkipeiltä. Koirat eivät valitettavasti pääse häkeistään ulos, sillä suuri koiramäärä aiheuttaa tarhalla tarkan järjestyksen, josta poikkeaminen voi johtaa jopa koiran kuolemaksi. Kodittomien koirien tarhoilla eivät koirat myöskään paljon ihmiskontakteja saa, sillä kävijöitä ei yksinkertaisesti ole. Romaniassa perinteisesti halveksitaan eläintenhoitajia ja vaikka koiratarhalla tarjottaisiin parempi palkka kuin korkeasti koulutetulle toimistontyöntekijälle, luotettavia työntekijöitä ei vain löydy. Siksi Glinankin tarhan koirien hoitaminen on vain muutaman vapaaehtoistyötä tekevän ihmisen vastuulla ja koirien elämä on päivästä toiseen samassa häkissä paremman huomisen odottamista.

Pitkä ja tuskaisen helteinen päivä sujui koiriin tutustuessa, niitä kuvatessa ja muistiinpanoja kirjoittaessa. Ensin kävimme moikkaamassa sivuillamme olevia kotia etsiviä koiria jokaista vuorollaan, otimme niistä ylös päivitykset ja sivuille uusia kuvia. Sen jälkeen Carmen esitteli meille muita koiria ja otimme potentiaalisista adoptio-ohjelmaan sopivista koirista tiedot ylös ja mahdollisimman paljon kuvia siltä varalta, että ne päätyisivät jossain vaiheessa sivuillemme omaa kotia etsimään, kunhan nykyisiä kodin etsijöitä on saatu siirrettyä kodin saaneisiin.

Kuva: Glinan tarhalta mieleeni jäivät erityisesti hyvin tavallisen näköiset, mutta hyvin ihanaluonteiset Royal-pojat William, Harry ja Charles, joiden sisko Diana oli minulla kotihoidossa kuukauden verran tänä kesänä ennen pääsyä lopulliseen kotiinsa. Dianasta on tullut aivan loistava kotikoira, ja toivon sen veljien saavan kokea saman kohtalon vielä jonain päivänä.

Glinan tarhalta lähtiessämme veimme heikkokuntoiselta vaikuttavan koiran Carmenin kanssa eläinlääkärille ja suuntasimme illan jo hämärtyessä uudehkolle Dog Rescue -tarhalle tutustumaan Mihai Grigorien ja Daniela Stoican pelastamiin adoptio-ohjelmaan soveltuviin koiriin. Sivuillemme päätyikin pieni ja pörröinen Ferry, pikkupentu Junior, villakoiraneidit Isabelle ja Sera sekä Seran pennut Dede, Desmond ja Desdemona.

PÄIVÄ 3

Yksityisen hoitolan pihassa asustellut chihuahua-mix Amelie sai kodin Suomesta pian reissumme jälkeen.

Viimeisenä kokonaisena päivänä vuorossa oli Anda ja Alina Murgun tarha. Vierailimme ensin yksityisessä hoitolassa erään perheen pihassa tervehtimässä sivuillamme olevia koiria, koska kaikki Andan ja Alinan koirat eivät mahdu Andan pihaan. Tämän jälkeen pysähdyimme jättämään ruokaa ja vettä Andan naapuritontilla asusteleville kahdelle koiralle, jotka ovat asuneet siellä keskenään tontin omistavan perheen muutettua pois ja jätettyä talon ja tontin tyhjilleen – täysin käsittämätöntä! Andan luona meitä odotti reilu sata koiraa. Anda oli tuonut osan koiristaan etupihalleen, jotta meidän ei tarvitsisi mennä varsinaisen tarhan aitojen sisäpuolelle. Tällä hän halusi minimoida koirien haukkumisen määrää, koska Andalla on vaikeita naapureita, jotka ovat uhkailleet häntä hyvin ikävillä asioilla, mikäli Andan luota kuuluu liikaa koirien haukkumista.

Andan luona tapasimme taas paljon toinen toistaan ihanampia koiria: pentuja, aikuisia, senioreita. Pieniä, keskikokoisia, isoja. Riehakkaita, rauhallisia, varautuneita. Pääsimme seuraamaan Andan ja Alinan arkea: pienen orvon pennun ruokkimista tuttipullosta, muiden koirien kiusaamaksi joutuneen koiran haavojen puhdistamista, koirien välisiin kinoihin puuttumista.

Kuva: Yksi suurimpia ihastuksiani reissulla tavatuista koirista oli Norocel (kuvassa oikealla), hyvin avoin, kontaktihakuinen, aktiivinen ja iloinen nuori koirapoika, joka oli ensimmäisten joukossa meitä vastassa saapuessamme Andan pihaan. Norocel ei tiennyt miten päin olisi ollut, niin iloinen se oli saadessaan vieraita. Poika oli koko vierailumme ajan yhtä hymyä ja naurua eikä saanut millään tarpeekseen rapsutuksista. Kuvassa vasemmalla Sussi, joka on jo varattu omaan kotiin Suomeen.

Viimeisen illan kruunasi illanvietto Bukarestin vanhassa kaupungissa yhdessä monien paikallisten löytökoira-aktiivien (ja kadulta löytyneen vastasyntyneen pulloruokittavan koiranpennun) kanssa. Olen hyvin onnellinen päästyäni keskustelemaan näiden valtavan arvokasta ja raskasta työtä tekevien ihmisten kanssa. Nyt arvostan heidän tekemäänsä työtään vielä enemmän, kun olen nähnyt mitä he päivittäin kohtaavat. Minä olin jo kolmen päivän jälkeen aivan puuduksissa, joten voin vain kunnioittaa heidän tarmoaan tehdä vapaaehtoistyötä koirien paremman aseman eteen joka ikinen päivä. Heillä jokaisella on päivällä palkkatyö, täyden työpäivän jälkeen vielä toinen työpäivä koirien parissa, vapaapäiviä ei ole. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut väsyneeltä, vaan päinvastoin hyvin tarmokkaalta saadessaan tehdä merkityksellistä vapaaehtoistyötä ja nähdä kättensä jäljen näkyvän pikkuhiljaa kulttuurissaan.

Ilmapiiri Romaniassa tuntuu monien arvioiden mukaan olevan muuttunut lähivuosien aikana hieman myönteisemmäksi lemmikkien kannalta. Me suomalaisetkin olimme varautuneet joutuvamme kivitetyiksi arvojemme vuoksi, mutta todellisuudessa meihin suhtauduttiin uteliaasti, kiinnostuneesti ja hyväksyvästi. Uskon, että ainakin muutaman paikallisen ihmisen silmät avautuivat sille, että ehkä ne kadulle hylätyt eläimet ovatkin jonkin arvoisia, kun niitä halutaan tulla auttamaan jopa muista maista. Bukarestin lentokentällä yhdistysaktiivit ovat saaneet toisinaan hyvin nihkeän vastaanoton koirien kanssa, mutta nyt monet paikalliset tulivat kyselemään koirista ja lentokenttävirkailijat olivat tohkeissaan siitä että heidän arvottomina pidettyjä kulkukoiria oikeasti halutaan lemmikeiksi. He innostuivat kertomaan seurassamme olleille romanialaisille eläinsuojelijoille kotikulmillaan asuvista kulkukoirista, joita toivoivat myös autettavan. Voisivatkohan nekin joskus vielä saada kodin? Tällaisista heräämisistä asenne lemmikkejä kohtaan pikkuhiljaa muuttuu eettisempään ja kestävämpään suuntaan.

Lentokentällä.

Lensimme yhdessä kuuden koiran kanssa Münchenin kautta Helsinkiin, jossa meidät otti vastaan Kulkureiden aktiivien lisäksi uusia perheenjäseniään malttamattomina ja jännittyneinä odotelleet perheet. Viimeistään nyt liikutuksen kyyneleet pääsivät yhdeltä jos toiseltakin, kun aiemmin oman onnensa nojassa selviytyneet koirat pääsivät uusien perheidensä syleilyyn.

 

Lisää reissun kuvia löytyy Kulkurien Facebook-sivulta:

Päivä 1
Päivä 2
Päivä 3

Share
 
 

Yhteistyössä


Yhteistyossa